Ulos, sielua hoitamaan!

Sielun peruskäsitteelle on paikallaan hakea määritelmää sieltä, missä se ensimmäistä kertaa esiintyy eli 1. Mooseksen kirjan 2. luvusta. Siellä sanotaan (jae 7) ”Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu”. Toisin sanoen, ihmiseen ei tullut sielua, vaan ihmisestä kokonaisuudessaan tuli elävä sielu Jumalan elämän henkäyksen ja maaperäisen kehon synteesinä. Tosin sana sielu (hebr. nphsh) esiintyy VT:n alkutekstissä jo neljä kertaa ennen tätä (1. Moos. 1:20,21,24,30). Näin kirjoitukset kertovat myös eläinten olevan sieluja – näin myös lukuisissa myöhemmissä kohdissa, vaikka raamatunkäännöksissä yleensä käytetään sielusta erilaisia ilmauksia.

Sielun kuolemassa taas raamattu kertoo näiden osien palaavan takaisin alkuperäisiin lähteisiinsä. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen ihmiselle antanut, ruumis taas maatuu alkuperäänsä (Saarn. 12:7) ja sielu menee kuollessaan tuonelaan (hebr. scheol, kreik. hades). Tämän tunnusti myös Daavid todetessaan Jumalalle, että ”sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan” (Apt. 2:27). Sielun kuolleena olosta raamattu käyttää myös kuvausta ’pois-nukkuminen’; edelleen tästä sielun kuoleman tilassa olevien todetaan lepäävän syvässä unessa vailla ylistämistä ja vailla minkäänlaista tietoisuutta (Saarn. 9:10; Jes. 38:18).

Ihmisen ylösnousemus on jo alkanut: Kristus on noussut ensimmäisenä ihmisenä kuolleista. Tulevassa ylösnousemuksessa ihminen saa hengellisen ruumiin, joka on siis aineellinen, mutta kuolematon. Ylösnousemus on siis ruumiillinen ja siinä Herra Jeesus kutsuu ihmisen tuonelassa lepäävän sielun elämään uuden ihmisen elämää.

Kun kerran elävä ihminen on elävä sielu, niin eikö myös liikunnan harjoittaminen  –vaikkapa sauvakävelyn muodossa – ole sitten myös sielunhoitoa.

Ota yhteyttä