Armo kätkee – armo valmentaa!

Mitä armolla oikeastaan tarkoitetaan. Onko se vain armahtavaisuutta? Kun Uuden testamentin alkukielessä puhutaan armosta, niin sen takana on ilmaisu charis. Kun alkutekstissä puhutaan ilosta, niin sieltä löytyy sana chara. Kun Uuden testamentin käsikirjoitukset puhuvat kiittämisestä, niin se on kirjoitettu termillä eucharisteo. Suomenkielessä raamatussa nämä ilmaukset on käännetty vastaavasti armo – ilo – kiittää. No mitä tämä voisi kertoa? Ainakin sen, että äidinkielessä nämä sanat näyttävät olevan melko kaukana toisistaan, mutta inspiroidussa alkukielessä armo, ilo ja kiittäminen ovat vahvoja sukulaisilmauksia. Toisin sanoen voitaisiin kuvata armon olevan jotain sellaista Jumalan suurta suosiollisuutta, joka saa aikaan vastaanottajassaan iloa ja kiitosmieltä.

Kun Roomalaiskirjeen 7. luvussa on tavallisissa raamatunkäännöksissä kirjoitettu
Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? (Room. 7:24)
Tässähänä Paavali puhuu nykyisen ns. alennustilan tai kuoleman ruumiin vaikutuksista ja armon vastavoimasta. Konkordanttinen käännös ilmaisee asian näin.

A wretched man am I!  What will |rescue~ me out of this •body of •death? Grace!
Eli tuo vastaus “Armo” puuttuu tavallisista käännöksistä, mutta se on kirjoitettu Codex Sinaitukseen (ehkä täydellisimmän Uuden testamentin käsikirjoituksen tarkistettuun versioon) ja Konkordanttinen käännös on sen huomioinut. Siis alkutekstissä annetaan myösa suora vastauksesta Paavalin pitkään huokailuun ja kysymykseen!

Kun Paavali taas sanoo, että
Mutta Jumalan armosta minä olen se, mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole ollut turha, vaan enemmän kuin he kaikki minä olen työtä tehnyt, en kuitenkaan minä, vaan Jumalan armo, joka on minun kanssani. (1. Kor. 15:10)
niin hän tunnustaa, että kaiken takana hänen tehtävässään on Jumalan armon (lahjasuosiollisuuden) vaikutukset, eikä suinkaan hänen oma erinomaisuutensa.

Edelleen kun katsotaan kirjettä Tiitukselle, niin Paavali kirjoittaa
Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa (Tiit. 2:11-12)

Tässä Paavali puhuu Jumalan armon kasvattavasta tai paremminkin valmentavasta (kreik. paideuousa) vaikutuksesta elämäämme. Ajattelen tässä valmentaja-valmennettava -suhdetta. Miten välttämätöntä on myös valmennettavalla (siis ihmisellä) ottaa roolinsa tässä Kristuksen kanssa. Ja tämähän ei voi johtaa muuhun kuin Jumalan hyvyyden tuntemisen (tunnistamisen ja tunnustamisen) kasvuun ja suurempaan iloon ja rauhaan Hänessä (Room. 2:4). Tästäköhän syystä Paavali kehottaa meitä kiittämään joka tilanteessa (1. Tess. 5:18)? Että kiitollisuus meidän taholta on luottamuksen osoitusta Jumalan huolenpitoa kohtaan ja samalla Hänen armonsa hallinnan vahvistamista elämässämme?

Maailman, ikuisuuden vai aikakauden loppu?

Maailma, ikuisuus, iankaikkisuus, maailmanaika?
Uuden testamentin vanhoissa alkuteksteissä (vanhalla kreikalla kirjoitetuissa käsikirjoituksissa) esiintyy ainoastaan yksi ilmaisu näiden sanojen takana: aion (ja sen adjektiivimuoto aionion) 199 kertaa. Vanhassa testamentissa sen tarkka heprean sanavastine on olam. Tämän sanan alkuperäinen merkitys tarkoittaa pitkää aikakautta: aikakautta, jolla on alku ja jolla on loppu – siis rajoitettu kesto.

Mutta tavanomaisiin raamatunkäännöksiin tämä aikarajoitteinen ilmaisu on käännetty milloin maailmaksi, milloin iankaikkisuudeksi, milloin ikuisuudeksi, joskus tosin myös maailmanajaksi. Miksi näin epäyhtenäinen käännös eri kohdissa? Miten perimätiedot, teologiset näkemykset ja kreikkalainen filosofia ovat lopulta vaikuttaneet käännöskirjavuuteen? Ja ennen kaikkea, miten tällainen epäjohdonmukaisuus on voinut vaikuttaa oppisisältöihin ja myös kristillisten lahkojen suhtautumisiin ulkopuolella olevia kohtaan?

Lisäksi esim. sanonnalla ”siirtyi ajasta ikuisuuteen” linkitetään ikuisuus ajattomuuteen, mitä käsitettä ei raamattu tunne ollenkaan. Ns. ajattomuuden idea yhdistettynä Kirjoitusten maailmanaikoihin (so. aioneihin) on tuonut hämmentävän kaaoksen ymmärtää koko Jumalan pelastavaa suunnitelmaa.

Otanpa tässä esille joitakin kohtia Uudesta testamentista, joissa alun perin puhutaan rajallisista aikakausista eli aioneista.

”… mikä on sinun tulemuksesi ja maailman lopun merkki?”. (Matt. 24:23)

Tässä ei toki tarkoiteta nykyisen maailman katastrofaalista tuhoutumista, vaan nykyisen maailmanajan loppumisesta eli päättymisestä.

hän, joka on meidät pelastanut ja kutsunut pyhällä kutsumuksella, ei meidän tekojemme mukaan, vaan oman aivoituksensa ja armonsa mukaan, joka meille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa ennen ikuisia aikoja, (2. Tim 1:9)

Edellä kyllä tunnustetaan, että ”ikuisia” (aionisia) aikoja ennenkin on ollut aika, mutta käännössana on sitten harhaanjohtava.

mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi ja jonka välityksellä hän myös on luonut maailmat. (Sf.92; Hepr 1:2)

Tämä kohta näyttää taas hassulta, koska siinä väitetään Jumalan luoneet monta maailmaa. Alkukielessä puhutaan aioneista eli aikakausista. Tässä tarkoitetaan sitä, että Jumala on suunnitellut maailmankaudet Kristuksen pelastustyön toteuttamista varten.

korkeammalle kaikkea hallitusta ja valtaa ja voimaa ja herrautta ja jokaista nimeä, mikä mainitaan, ei ainoastaan tässä maailmanajassa, vaan myös tulevassa. (Ef. 1;21)

Tämä jae on taas yhdenmukainen alkutekstin kanssa, koska siinä käy ilmi maailmanaikojen rajallisuus ja peräkkäisyys.

Kun raamatunkäännös puhuu teksteillä ”aina ja iankaikkisesti” tai ”iankaikkisesta iankaikkiseen”, niin alkutekstissä puhutaan ”aionien aionista” tai ”aionien aioneista”; näillä tarkoitetaan tulevia maailmankausia, jolloin Jumalan näkyvä hallinto Kristuksen kautta tulee ilmi ja julkiseksi. Ilmaukset ovat analogiset termien ”laulujen laulu” (korkea veisu) tai ”pyhien pyhä” (kaikkein pyhin) kanssa.

Konkordanttinen käännös on kääntänyt tämän avainsanan yhtenäisellä tavalla ja alkuperäismerkityksensä mukaisesti. Ajattelepa noiden kaikkien yo. jakeiden kohdalle johdonmukaisesti käännössana ”ikuinen”, niin miltä jakeiden sisältö kuulostaisi. Ajattelepa sitten jokaiseen paikkaan käännössanaksi ”maailmanaika”, niin tuntuuko jakeiden ilmoitusten sisältö toisenlaiselta?

Mielestäni nämä iankaikkisuus/ ikuisuus –hokemat hämärtävät raamatun perusilmoitusta, jonka taustalla on Jumalan ajastettu (aioneihin ja hallintokausiin perustuva) suunnitelma. Näinhän ei kuitenkaan ole alun perin kirjoitettu, vaan näillä tulkinnoilla on ja on ollut käyttöä ”kirkollisessa” vallankäytössä. Käännössana ei tuo kunniaa Jumalan ja Kristuksen kaiken kattavalle rakkaudelle ja prosessissa olevalle pelastustyölle, vaan siirtää kunniaa ja ratkaisuvaltaa ihmiselle. Se antaa musta-valkoisen ja lopullisen vaikutelman pelastuksesta ihmislähtöisenä toimenpiteenä ja saa ajattomuuden harhallaan horisontit sekaisin ymmärtää raamatun ilmoituksen kokonaiskuvaa.

Ota yhteyttä