Vastoin vai rinnalla? – se galatalainen kavaluus

Vastoin vai rinnalla? Miksi tämä termien keskinäinen vertailu? Miksi tämä kysymys juuri Galatalaiskirjeen kohdalla? Kysymys on epätarkasta, väittäisin jopa harhaanjohtavasta käännöksestä. Siksi, että em. termien merkitykset ovat pohjimmiltaan vastakkaiset ja että niiden huolimaton käyttö voi saada viestin sisällön ratkaisevalla tavalla vääristymään, kuten on tapahtunut Galatalaiskirjeen 1. luvussa.

Suomisanakirja määrittää termin vastoin merkityksen seuraavasti: Toisin kuin jokin muu, jonkin vastaisesti.
Termi rinnalla tarkoittaa taas vieressä, ohessa, rinnalla, lisänä olevaa.

Kun Paavali aikoinaan ihmetteli ja moitti Galatian seurakuntalaisia heidän uskonnollisiin rituaaleihin kääntymisestä, niin hän taisi tehdä sen aiheesta. Nimittäin Paavali oli aiemmin julistanut ylösnousseelta Herralta saamansa evankeliumin galatalaisille ja he olivat sen tuolloin sellaisenaan vastaanottaneet ja saaneet siitä hedelmänä rauhan ja ilon uskonelämäänsä. Apostoli oli tuolloin kuvannut Kristuksen Jeesuksen heidän silmäin eteensä – ei Hänen maanpäällisen toimintansa osalta, vaan – ristiinnaulittuna (Gal. 3:1). Ylösnousseen Herran Paavalille paljastama evankeliumi alkaa (vasta) Jeesuksen ristinkuolemasta (Room. 6:6) ja Hänen hautaamisestaan (2. Kor. 5:14) ja jatkuu Hänen ylösnousemisensa jälkeisenä uskovan elämänyhteytenä Kristuksen Hengessä (Gal. 2:20). Hänen evankeliuminsa liittyy kaikkien näiden osuuksien omistamiseen omalle kohdalleen Hänessä pelkän uskon kautta.

Kun Paavali sitten ojentaa ja ohjeistaa galatalaisia pysymään siinä evankeliumissa, jonka hän heille alun perin ilmoitti, niin hän painotti sitä, että tämä evankeliumi oli nyt täydellinen ja Jumalan puolelta loppuun saatettu ja tullut siten lukituksi lisäopeille. Kun perinteinen käännös ilmoittaa,

Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu. (Gal. 1: 6-8)

niin tämä tulkinta antaa helposti ymmärtää, että kyse on jostain Paavalin julistaman evankeliumiin nähden vastakkaisesta, aivan toisenlaisesta evankeliumista. Konkordanttinen käännös on tässä alkukielelle uskollinen:
CLV Ga 1:6 – Ga 1:8
8  But if ever we also, or a messenger out of heaven, should be bringing an evangel~ to you beside that which we evbring~ to you, let him be anathema!

Paavali ei tässä suinkaan puhu hänen evankeliuminsa vastaisesta evankeliumista. Paavali ei tässä viittaa mihinkään kristillisen uskon ulkopuolella olevaa uskonnon harjoittamiseen! Paavali kohdistaa tässä vakavan varoituksensa nimenomaan sellaista kristillistä opetusta ja julistusta kohtaan, joka tuo hänen evankeliuminsa rinnalle, ikään kuin täydennykseksi tai lisäykseksi, inhimillisiä eli lihallisia tapoja ja toimituksia. Käännössanan ”vastoin” takaa löytyy alkutekstissä kreikan para, mikä tarkoittaa rinnakkaisuutta ja samankaltaisuutta. ”Vastakkaisuutta” tai ”päinvastaisuutta” ilmaiseva adverbi on taas vanhassa kreikassa enantion (esim. Apt. 28:17) ja tounantion (esim. Gal. 2:7).

Tämä kristilliseen uskonharjoitukseen herkästi liimautuva funktionaalinen hapatus on siinäkin mielessä harhauttavaa, että se tukee ainoastaan ihmisen omaa toimintaa ja tapahtuu siten ”lihan tyydyttämiseksi” (Kol. 2.23). Ja tätä strategiaa on tietysti tämän maailman ruhtinas, Vastustaja vahvasti tukemassa, sillä hänhän ei ajattele sitä, ”mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten” (Matt. 16:23).

Uskosta osallinen voi tietenkin olla varma siitä, että Hän, joka on aloittanut hänessä hyvän työn, on voimallinen viemään sen myös loppuun asti. Nykyisenä Jumalan Armon hallintokautena kuitenkin Jumalan siunaava, rauhaa ja iloa Kristuksessa vahvistava, tuki on sidottu siihen hengelliseen ravintoon, mikä on totta eli voimassa tänään. Kristitty voi täysin luottaa Jumalan alkamaan pelastustyöhön kohdallaan, mutta uskova voi itse vaikuttaa siihen, mitä hän hengellisen elämänsä vahvistamiseksi lukee, kuuntelee ja ”syö”. Kristitylle
“Kaikki on luvallista”, mutta ei kaikki ole hyödyksi; “kaikki on luvallista”, mutta ei kaikki rakenna. (1. Kor. 10:23)

Tuo toisenlainen evankeliumi, mikä näyttää tänään nauttivan varsin vahvaa suosiota, saa kuitenkin jatkuvasti aikaan hämmennystä, epävarmuutta ja häilyvyyttä uskovien elämässä. Ja niin sen on tarkoitus tehdäkin. Toisenlaisella evankeliumilla Paavali tarkoittaa esim. hänen evankeliuminsa (so. tänään voimassa olevan Kristuksen evankeliumin) rinnalle lisättyjä juutalaisperäisiä, myöhempiä kirkkoisiltä perittyjä tai erilaisten kristillisten kirkkokuntien perustajien lisäämiä oppeja ja toimituksia.

Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin, joka kuitenkaan ei ole mikään toinen; on vain eräitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristellä Kristuksen evankeliumin. (Gal. 1:6-7)

Ja tämä evankeliumihan ei ole Paavalin omaa saarnaa, niin että hänet voitaisiin opetuksessaan samaistaa esim. uskonpuhdistajien (hehän löysivät uskoa puhdistavat opilliset elementit juuri Paavalilta!) tai kuuluisten saarnamiesten tasolle, vaan se on yksinkertaisesti itse ylösnousseen Herran Kristuksen evankeliumi tämän päivän kansojen ihmisille!

Sillä minä teen teille tiettäväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmisten mukaista; enkä minä olekaan sitä ihmisiltä saanut, eikä sitä ole minulle opetettu, vaan Jeesus Kristus on sen minulle ilmoittanut. (Gal. 1:11-12)

Paavali edellä mainitsee tässä toisenlaisen (kreik. heteron) evankeliumin. ”Heteron merkitsee erilaista ”epähomogeenista”, ”epäyhtenäistä”. Se tarkoittaa tässä sellaista sanomaa, joka ei yhdy, ole homogeeninen (yhteensopiva) Paavalin julistaman evankeliumin sisällön kanssa, evankeliumin, jossa lahjoitetaan Jumalan rakkaus ja pelastus pelkän uskon kautta. Nykyaikaan yleistettynä Paavali ei tässä kuitenkaan viestitä meille esim. Jehovan todistajista, juutalaisuudesta tai islamista.
Sillä onko minun asiani tuomita niitä, jotka ovat ulkopuolella? Ettekö tekin tuomitse vain niitä, jotka ovat sisäpuolella? Mutta ulkopuolella olevat tuomitsee Jumala. (2. Kor. 5:12-13)
Ei, vaan Paavali puhuu niille, jotka uskovat, joilla on Jeesuksen usko. Hän tarkoittaa uskovia, joita on kuormitettu erilaisilla lisäopeilla ja lisätavoilla, jotka antavat lihalle aihetta harjoittaa jumalisuutta. Tämä on tosin aina ollut muodissa, niin tänäänkin. Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi. (Kol. 2:3)

Kirkkolaitokset ja monet kristilliset suunnat ovat määritelleet ja betonoineet viralliset oppinsa, jumalanpalveluskaavansa ja muut ”sakramenttinsa”. Galatiassa ei suinkaan ollut kyse Paavalin julistaman evankeliumin vastakkaisuudesta, vaan siitä, että hänen julistamansa Armon evankeliumin rinnalle (kreik. para) olivat juutalaiset teologit tuoneet rituaaleja (ympärileikkaus ja muut juutalaiset lakisääteiset tavat). Missähän määrin tänä päivänä (liki 2000 vuotta myöhemmin) on kristillisissä menoissa mukana ”itsevalittuja” elementtejä, joiden kautta kuvitellaan lihallisin suorituksin saatavan varmistusta ja kelpoisuutta Jumalan edessä? Kristuksessa meillä on Hengen kautta kuitenkin suorapääsy ja elämä Isän yhteydessä. Ihmisen lihallisuus sai tuomionsa ristillä ja sinne kuuluvat myös kaikki Jumalan kanssa kaupankäyntiin pyrkivät inhimilliset, uskonnolliset suoritukset. Esimerkiksi protestanttisten kirkkolaitosten sakramentit – kuten ehtoollinen ja vesikaste – on jälkikäteen (Augustinuksen toimesta) tuotu Paavalin evankeliumin rinnalle. Sakramentti (lat. sacramentum), salaisuus, on teologinen käsite, jonka kirkkoisä Augustinus on jälkikäteen tuonut Paavalin evankeliumin rinnalle kirkolliseen jumalanpalvelustoimintaan. Voimassaolevan evankeliumin puhtaus on niin olennainen ja niin tärkeä asia, että apostoli vielä toistaa (so. painottaa) varotuksensa:

Niin kuin ennenkin olemme sanoneet, niin sanon nytkin taas: jos joku julistaa teille evankeliumia, lisättynä siihen, minkä te olette saaneet, hän olkoon kirottu. (Gal. 1:9)

 

Se viimeinen tuomio!

Viimeinen tuomio? Niin, se vihoviimeinen tuomio? Tämä raamatulliseksi julistettu totuus toistuu uskovien puheissa, raamattupiireissä ja papillisissa julistuksissa tuon tuostakin. Käsitteenä “viimeinen tuomio” antaa mielikuvan jostain lopullisuudesta, mielikuvan Jumalan lopullisesta ratkaisusta, jossa kaikki uskomattomat tuomitaan ”ikuiseen kadotukseen”. Se antaa kuvan ankarasta ja säälimättömästä Tyranni-Jumalasta, joka antaa lopullisen rangaistuksen langeta kaikkien niiden päälle, jotka eivät ole uskoneet totuuteen.
Itse kun kuulen tämän ”totuuden” tulevan papillisella arvovallalla varustetussa puheessa, niin kuulen siinä myös monesti äänenpainotusta. Tästä tulee mieleeni kertomus siitä pappiskoulutukseen liittyvästä puheopetuksesta, jossa puheenpitäjää kehotetaan (kun vaikea ja epäselvä julistuksen osa tulee eteen) korottamaan ääntään, jotta kyseinen kohta voitaisiin nopeasti auktoriteettiteitse ohittaa. Ohittaa tämä asia voidaan tietysti myös vaikenemalla.

Kun Jeesus aikanaan julisti: ”en minä ole tullut maailmaa tuomitsemaan, vaan pelastamaan maailman.” (Joh. 12:47)

niin eikö Hän tässä nimenomaan halua tuoda esiin sitä, miten tuomiot, tilinpäätökset tai paremminkin oikeuskäsittelyt ovat kuitenkin vain välttämättömiä välivaiheita lopulliseen päämäärään: maailman pelastamiseen. Jeesus ei puhu viimeisestä tuomiosta, Hän ei aseta tässä jakeessa pistettä (.) tuomion jälkeen, vaan jatkaa heti siihen, mikä lopulta tässä on Jumalan tahto ja päämäärä. Kun Paavali opettaa Jumalasta,

joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. (1. Tim. 2:4)
(CLV) 1Ti 2:4
Who |wills that all =mankind be saved and |come into a realization of the truth.

niin alkukieli ei esitä tässä Jumalan tahtoa ehdollisessa ehkä-muodossa, vaan aoristina (kreik. sothenai), tositapana niin kuin Konkordanttinen käännös asian ilmaisee.

Uuden testamentin alkukieli ei tunne lainkaan käsitettä ”viimeinen tuomio”.
Miksi se sitten itsepintaisesti saarnoissa, puheissa ja pohdinnoissa tuon tuostakin tulee esiin? Miksi tämä toivottomuutta viestivää ilmaisua jatkuvasti suositaan? Pidetään esillä, vaikka sitä ei löydy koko raamatusta? Vastauksia tähän löytyy ainakin kolmelta suunnalta

  • ajattomuuden käsitteen myytistä,
  • ns. korvausteologiasta ja
  • Israelia koskevan Kuningaskunnan evankeliumin ja Paavalin evankeliumin yhteen-pötköyttämisestä.

Kreikkalaisen filosofian ”lahjoittama” ajattomuuden mytologia elää vahvasti ”ikuisuus” ja ”iankaikkisuus” -termien mukana ja totuuden statuksen saavuttaneena ”faktana” kristikunnan keskuudessa. Se kuitenkin poistaa aikajanan Jumalan suunnitelmasta ja häivyttää Jumalan kaikkivaltiaan, järjestelmällisen ja suunnitelmallisen toiminnan lottoarvonnan tasolle. Ajattomuuden käsite on raamatulle täysin vieras. Se harhauttaa ja hämmentää ihmisen luottamusta Jumalaan ja Hänen suunnitelmalliselle toiminnalleen Kristuksen Jeesuksen kautta. Suunnitelma, mikä tahansa, perustuu aina aikataulutukseen ja sen aikasarjaiseen peräkkäisyyteen. Ajattomuuden legenda on lähtöisin kreikkalaisesta mytologiasta ja sinne se saisi jäädäkin.

Korvausteologia siirtää Jumalan Israelille antamat lupaukset kristilliselle maailmankirkolle. Näin menetellen se menettää näköalan myös tulevalle, koska se ei kykene näkemään eroa Jumalan raamatussa ilmoittaman Israelin odotuksen ja Jumalan Paavalin kautta ilmoittaman nykyisen seurakunnan (Kristuksen ruumiin) tulevaisuuteen liittyvän odotuksen välillä. Näin ollen se pötköyttää myös tulevat Ihmisen Pojan pitämät tuomiot (oikeuskäsittelyt) ”viimeiseksi” tuomioksi. Tämä kuitenkin vain osoittaa kirkkolaitosten neuvottomuuden selittää raamatun tuomioita ilmoituskokonaisuuden aikajanalla, ja saa ne niputtamaan kaikki tulevat jumalalliset oikeuskäsittelyt yhteen ”viimeisen tuomion” pakettiin.

Kun Paavalin ylösnousseelta Herralta saama (Gal.  1:12) ja meille välittämä ilmoitus eli  evankeliumi kansoille aliarvotetaan pelkäksi Paavalin kirjoitteluksi, niin samalla harhaudutaan siitä totuuden sanasta, jonka mukaan Jumalan tuki ja siunaus kristityn elämään tänä päivänä toimii. Samalla kristillinen kirkkolaitos korottaa itsensä ylösnousseen Herran asettaman kansojen apostolin ja opettajan yläpuolelle kadottaen näkökykynsä Jumalan ilmoittamaan ja voimassa olevaan todellisuuteen. Ts. Israelille kohdistettu Kuningaskunnan evankeliumi omitaan ja priorisoidaan ylösnousseen Herran meille suunnatun Paavalin evankeliumin edelle.

Nämä kaksi yhteen sekoitettua ”viimeistä” tuomiota tai paremminkin oikeuskäsittelyä ovat Kansojen tuomio ja Suuren valkean valtaistuimen tuomio.

Kansojen tuomio (Matt. 25:31-45) tapahtuu Jeesuksen tullessa toisen kerran – suurella voimalla ja kunnialla taivaalta – pelastamaan kansansa Israelin ahdingolta ja perustamaan sille luvattu tuhatvuotinen Kuningaskunta nykyisen maa-planeetan päälle. Tässä kansojen oikeudenkäynnissä kootaan elävät kansat (niiden johtajat ja edustajat) Herran Jeesuksen oikeuskäsittelyyn. Tämä tuomio tapahtuu nykyisen Maan päällä ennen Israelille luvatun tuhatvuotisen Kuningaskunnan perustamista. Kansoja ei tässä tuomita heidän syntiensä mukaan, vaan sen mukaan, miten ne ovat suhtautuneet juutalaisia (Jeesuksen vähäisiä veljiä) kohtaan. Israeliin ystävällismielisesti suhtautuneet kansat saavat osakseen tuhatvuotisen siunauksen, kun taas vihamielisesti Israeliin suhtautuneet kansat tuomitaan ”iankaikkiseen” so. tuhat vuotta kestävään siunauksen tilan menettämiseen, ”kadotukseen”. Tämä oikeuskäsittely ajoittuu nykyisen maailmanajan (kreik. aoin) lopulle, ennen seuraavan tuhatvuotisen maailmanajan alkamista.

Suuri valkean valtaistuimen tuomio (Ilm. 20: 11-15) sijoittuu taas myöhempään aikaan. Tähän oikeuskäsittelyyn herätetään kaikki kuolleet. Kuolleet tuomitaan tekojen mukaan. Tämä oikeuskäsittely ei taas tapahdu nykyisen Maan päällä, koska sitä ei enää tuolloin ole olemassa (Ilm. 20:11). Tämä oikeuskäsittely ajoittuu taas tulevan tuhatvuotisen Kuningaskunnan jälkeiseen aikaan, ennen viimeisen maailmanajan “aionien aionin” alkamista.

 

 

 

Ota yhteyttä