Montako kastetta tarvitaan?

Kävin yhdessä raamattupiirissä. Siellä nousi kysymys kasteesta esille. Siitä keskusteltiin ja siitä kyseltiin. Kaste näyttää aina herättävän kysymyksiä. Nimenomaan vesikaste. Onko vesikaste pelastumisen ehto? Ja jos on, niin pitäisikö sen olla upotuskaste? Pitääkö kastaa uskoon tuloa ennen vai sen jälkeen? Voiko käydä kasteella useamman kerran? Vai toimiiko vesikaste tänään vain edellytyksenä rekisteröityä johonkin fyysiseen kirkkokuntaan tai uskonnolliseen yhteisöön?

Johanneksen vesikaste valmisteli Jeesuksen tuloa, sen piti olla merkkinä Israelille heidän Messiaansa tulosta. Jumala lähetti Johanneksen vesikasteen kautta tuomaan Israelin kansalle ennakolta julki, esittelemään heidän Messiaansa, joka tulevaisuudessa tulee kastamaan Pyhällä Hengellä.
Ja minä en tuntenut häntä; mutta sitä varten, että hän tulisi julki Israelille, minä olen tullut vedellä kastamaan.” Ja Johannes todisti sanoen: “Minä näin Hengen laskeutuvan taivaasta alas niin kuin kyyhkysen, ja se jäi hänen päällensä. Ja minä en tuntenut häntä; mutta hän, joka lähetti minut vedellä kastamaan, sanoi minulle: ‘Se, jonka päälle sinä näet Hengen laskeutuvan ja jäävän, hän on se, joka kastaa Pyhällä Hengellä.‘ (Joh. 1:31-33)

Johanneksen kaste julisti Israelille heidän – moneen kertaan Vanhassa testamentissa luvatun – Pelastajansa tuloa. Niinpä Jeesuksen toiminta rajoittuikin tuolloin ainoastaan Jumalan valitun kansan keskuuteen.
Hän vastasi ja sanoi: “Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö”. (Matt. 15:24)

Vesikaste, joka upotuskasteena tässä toteutetaan, symboloi myöhempää ”upostusta” Kristuksen Henkeen ja sitä kautta Hengen yhteyteen Hänen kanssaan, Hänen joka tänään on seurakunnan pää. Vesikastetta voidaan näin ollen pitää lupauksena ja Hengen kastetta toteutumisena (lupauksen täyttymisenä). Vesikastetta voitaisiin kuvata myös tulevan varjona, jonka edessä oleva Hengen kaste heittää taaksepäin.

Tänä päivänä vesikaste toimii ainakin edellytyksenä rekisteröitymisessä erilaisiin fyysisiin kristillisiin kirkkokuntiin ja osallisuutta niiden palveluihin. Näinhän se toimi myös ns. Helluntain ja vielä Siirtymäkauden hallintojen /tästä tarkemmin/ aikoina Pietarin johtaman ns. alkuseurakunnan aikana. (Voihan vesikasteen tietysti nähdä myös lupauksena Kristuksen pelastustyön kaiken kattavuuden ulottumisesta aikanaan koko ihmiskunnan osaksi.)

Israel kuitenkin hyllytettiin määräajaksi, ja tämän (edelleen voimassaolevan) tauon ajalle on Jumala meille säätänyt aiemmin salaamansa, so. Vanhassa testamentissa täysin vaietun, Armon talouskauden (Room. 11:11).

Paavali ei laittanut enää juurikaan merkitystä vesikasteelle nykyisellä Armon hallintokaudella; se ei kuulunut hänen opetuksensa perusteisiin. Ylösnoussut Herra ei lähettänyt häntä opettamaan vesikasteesta, vaan sitä Armon evankeliumia, jonka kautta Kristus itse Hengellään kastaa uskovan itseensä.
Sillä Kristus ei lähettänyt minua kastamaan, vaan evankeliumia julistamaan – (1. Kor.1:17)

Paavali kehotti tuntemaan Kristuksen nyt nimenomaan ylösnousseena, koska kirjeiden lukijoiden joukossa oli todennäköisesti myös niitä, jotka olivat tunteneet Jeesuksen hänen lihansa päivinä. Tämä kehotus on tietenkin edelleen voimassa ja korostaa  sitä, miten yhteys Herraan on tänään yhteyttä Häneen Pyhässä Hengessä.
Sen tähden me emme tästä lähtien tunne ketään lihan mukaan; jos olemmekin tunteneet Kristuksen lihan mukaan, emme kuitenkaan nyt enää tunne. (2. Kor. 5:16)

Kristuksen Henki ”rekisteröi” tänään uskovan Hänen seurakuntaansa ja se on tänään ihmiselle ainoa tunniste yhteydestä Häneen (Room. 8:9).  Ja tässä samassa yhdessä ja yhtenäisessä Hengessä me olemme nyt kastetut Häneen. Olemme saaneet juoda Hänen Henkeään niin kuin myös pukeutua Hänen Henkeensä – siis täysin upotettuina Häneen! Tämä on kirjaimellisesti toteutunut ja totta tänään – eikö tämän pitäisi riittää?
sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, ja kaikki olemme saaneet juoda samaa Henkeä. (1. Kor. 12:13)
Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. (Gal. 3:27)

Paavali vahvistaa, että tänään pelkkä kaste Hengessä riittää niin kuin yksi Herrakin.
yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa. (Ef. 4:5-6)

Tässä kasteessa me olemme Kristuksessa. Ja Hänessä saamme omistaa myös Hänen kuolemansa kohdallemme.
Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut? (Room. 6:3)

Kristuksessa saamme omistaa myös Hänen vanhurskautensa: vapaaksi julistuksen synnistä sekä Hänen moitteettomuutensa ja kelvollisuutensa Jumalan edessä.
Ja tuommoisia te olitte, jotkut teistä; mutta te olette vastaanottaneet peson, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengessä (1. Kor. 6:11)

Hänessä saamme omistaa tänään myös Hänen elämänsä eli elää uuden ihmisen elämää.
Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni. (Gal. 2:19-20)

Niinpä vesikaste, joka symbolisesti viittasi tulevaan Jumalan kasteeseen Pyhässä Hengessä, on kuitenkin todellisuuden epätäydellinen jäljitelmä. Varjo tai kuva ei itsessään ole mitään. Se on vain epätäydellinen heijastus täydellisestä.

Ulos, sielua hoitamaan!

Sielun peruskäsitteelle on paikallaan hakea määritelmää sieltä, missä se ensimmäistä kertaa esiintyy eli 1. Mooseksen kirjan 2. luvusta. Siellä sanotaan (jae 7) ”Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu”. Toisin sanoen, ihmiseen ei tullut sielua, vaan ihmisestä kokonaisuudessaan tuli elävä sielu Jumalan elämän henkäyksen ja maaperäisen kehon synteesinä. Tosin sana sielu (hebr. nphsh) esiintyy VT:n alkutekstissä jo neljä kertaa ennen tätä (1. Moos. 1:20,21,24,30). Näin kirjoitukset kertovat myös eläinten olevan sieluja – näin myös lukuisissa myöhemmissä kohdissa, vaikka raamatunkäännöksissä yleensä käytetään sielusta erilaisia ilmauksia.

Sielun kuolemassa taas raamattu kertoo näiden osien palaavan takaisin alkuperäisiin lähteisiinsä. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen ihmiselle antanut, ruumis taas maatuu alkuperäänsä (Saarn. 12:7) ja sielu menee kuollessaan tuonelaan (hebr. scheol, kreik. hades). Tämän tunnusti myös Daavid todetessaan Jumalalle, että ”sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan” (Apt. 2:27). Sielun kuolleena olosta raamattu käyttää myös kuvausta ’pois-nukkuminen’; edelleen tästä sielun kuoleman tilassa olevien todetaan lepäävän syvässä unessa vailla ylistämistä ja vailla minkäänlaista tietoisuutta (Saarn. 9:10; Jes. 38:18).

Ihmisen ylösnousemus on jo alkanut: Kristus on noussut ensimmäisenä ihmisenä kuolleista. Tulevassa ylösnousemuksessa ihminen saa hengellisen ruumiin, joka on siis aineellinen, mutta kuolematon. Ylösnousemus on siis ruumiillinen ja siinä Herra Jeesus kutsuu ihmisen tuonelassa lepäävän sielun elämään uuden ihmisen elämää.

Kun kerran elävä ihminen on elävä sielu, niin eikö myös liikunnan harjoittaminen  –vaikkapa sauvakävelyn muodossa – ole sitten myös sielunhoitoa.

Ota yhteyttä