Se viimeinen tuomio!

Viimeinen tuomio? Niin, se vihoviimeinen tuomio? Tämä raamatulliseksi julistettu totuus toistuu uskovien puheissa, raamattupiireissä ja papillisissa julistuksissa tuon tuostakin. Käsitteenä “viimeinen tuomio” antaa mielikuvan jostain lopullisuudesta, mielikuvan Jumalan lopullisesta ratkaisusta, jossa kaikki uskomattomat tuomitaan ”ikuiseen kadotukseen”. Se antaa kuvan ankarasta ja säälimättömästä Tyranni-Jumalasta, joka antaa lopullisen rangaistuksen langeta kaikkien niiden päälle, jotka eivät ole uskoneet totuuteen.
Itse kun kuulen tämän ”totuuden” tulevan papillisella arvovallalla varustetussa puheessa, niin kuulen siinä myös monesti äänenpainotusta. Tästä tulee mieleeni kertomus siitä pappiskoulutukseen liittyvästä puheopetuksesta, jossa puheenpitäjää kehotetaan (kun vaikea ja epäselvä julistuksen osa tulee eteen) korottamaan ääntään, jotta kyseinen kohta voitaisiin nopeasti auktoriteettiteitse ohittaa. Ohittaa tämä asia voidaan tietysti myös vaikenemalla.

Kun Jeesus aikanaan julisti: ”en minä ole tullut maailmaa tuomitsemaan, vaan pelastamaan maailman.” (Joh. 12:47)

niin eikö Hän tässä nimenomaan halua tuoda esiin sitä, miten tuomiot, tilinpäätökset tai paremminkin oikeuskäsittelyt ovat kuitenkin vain välttämättömiä välivaiheita lopulliseen päämäärään: maailman pelastamiseen. Jeesus ei puhu viimeisestä tuomiosta, Hän ei aseta tässä jakeessa pistettä (.) tuomion jälkeen, vaan jatkaa heti siihen, mikä lopulta tässä on Jumalan tahto ja päämäärä. Kun Paavali opettaa Jumalasta,

joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. (1. Tim. 2:4)
(CLV) 1Ti 2:4
Who |wills that all =mankind be saved and |come into a realization of the truth.

niin alkukieli ei esitä tässä Jumalan tahtoa ehdollisessa ehkä-muodossa, vaan aoristina (kreik. sothenai), tositapana niin kuin Konkordanttinen käännös asian ilmaisee.

Uuden testamentin alkukieli ei tunne lainkaan käsitettä ”viimeinen tuomio”.
Miksi se sitten itsepintaisesti saarnoissa, puheissa ja pohdinnoissa tuon tuostakin tulee esiin? Miksi tämä toivottomuutta viestivää ilmaisua jatkuvasti suositaan? Pidetään esillä, vaikka sitä ei löydy koko raamatusta? Vastauksia tähän löytyy ainakin kolmelta suunnalta

  • ajattomuuden käsitteen myytistä,
  • ns. korvausteologiasta ja
  • Israelia koskevan Kuningaskunnan evankeliumin ja Paavalin evankeliumin yhteen-pötköyttämisestä.

Kreikkalaisen filosofian ”lahjoittama” ajattomuuden mytologia elää vahvasti ”ikuisuus” ja ”iankaikkisuus” -termien mukana ja totuuden statuksen saavuttaneena ”faktana” kristikunnan keskuudessa. Se kuitenkin poistaa aikajanan Jumalan suunnitelmasta ja häivyttää Jumalan kaikkivaltiaan, järjestelmällisen ja suunnitelmallisen toiminnan lottoarvonnan tasolle. Ajattomuuden käsite on raamatulle täysin vieras. Se harhauttaa ja hämmentää ihmisen luottamusta Jumalaan ja Hänen suunnitelmalliselle toiminnalleen Kristuksen Jeesuksen kautta. Suunnitelma, mikä tahansa, perustuu aina aikataulutukseen ja sen aikasarjaiseen peräkkäisyyteen. Ajattomuuden legenda on lähtöisin kreikkalaisesta mytologiasta ja sinne se saisi jäädäkin.

Korvausteologia siirtää Jumalan Israelille antamat lupaukset kristilliselle maailmankirkolle. Näin menetellen se menettää näköalan myös tulevalle, koska se ei kykene näkemään eroa Jumalan raamatussa ilmoittaman Israelin odotuksen ja Jumalan Paavalin kautta ilmoittaman nykyisen seurakunnan (Kristuksen ruumiin) tulevaisuuteen liittyvän odotuksen välillä. Näin ollen se pötköyttää myös tulevat Ihmisen Pojan pitämät tuomiot (oikeuskäsittelyt) ”viimeiseksi” tuomioksi. Tämä kuitenkin vain osoittaa kirkkolaitosten neuvottomuuden selittää raamatun tuomioita ilmoituskokonaisuuden aikajanalla, ja saa ne niputtamaan kaikki tulevat jumalalliset oikeuskäsittelyt yhteen ”viimeisen tuomion” pakettiin.

Kun Paavalin ylösnousseelta Herralta saama (Gal.  1:12) ja meille välittämä ilmoitus eli  evankeliumi kansoille aliarvotetaan pelkäksi Paavalin kirjoitteluksi, niin samalla harhaudutaan siitä totuuden sanasta, jonka mukaan Jumalan tuki ja siunaus kristityn elämään tänä päivänä toimii. Samalla kristillinen kirkkolaitos korottaa itsensä ylösnousseen Herran asettaman kansojen apostolin ja opettajan yläpuolelle kadottaen näkökykynsä Jumalan ilmoittamaan ja voimassa olevaan todellisuuteen. Ts. Israelille kohdistettu Kuningaskunnan evankeliumi omitaan ja priorisoidaan ylösnousseen Herran meille suunnatun Paavalin evankeliumin edelle.

Nämä kaksi yhteen sekoitettua ”viimeistä” tuomiota tai paremminkin oikeuskäsittelyä ovat Kansojen tuomio ja Suuren valkean valtaistuimen tuomio.

Kansojen tuomio (Matt. 25:31-45) tapahtuu Jeesuksen tullessa toisen kerran – suurella voimalla ja kunnialla taivaalta – pelastamaan kansansa Israelin ahdingolta ja perustamaan sille luvattu tuhatvuotinen Kuningaskunta nykyisen maa-planeetan päälle. Tässä kansojen oikeudenkäynnissä kootaan elävät kansat (niiden johtajat ja edustajat) Herran Jeesuksen oikeuskäsittelyyn. Tämä tuomio tapahtuu nykyisen Maan päällä ennen Israelille luvatun tuhatvuotisen Kuningaskunnan perustamista. Kansoja ei tässä tuomita heidän syntiensä mukaan, vaan sen mukaan, miten ne ovat suhtautuneet juutalaisia (Jeesuksen vähäisiä veljiä) kohtaan. Israeliin ystävällismielisesti suhtautuneet kansat saavat osakseen tuhatvuotisen siunauksen, kun taas vihamielisesti Israeliin suhtautuneet kansat tuomitaan ”iankaikkiseen” so. tuhat vuotta kestävään siunauksen tilan menettämiseen, ”kadotukseen”. Tämä oikeuskäsittely ajoittuu nykyisen maailmanajan (kreik. aoin) lopulle, ennen seuraavan tuhatvuotisen maailmanajan alkamista.

Suuri valkean valtaistuimen tuomio (Ilm. 20: 11-15) sijoittuu taas myöhempään aikaan. Tähän oikeuskäsittelyyn herätetään kaikki kuolleet. Kuolleet tuomitaan tekojen mukaan. Tämä oikeuskäsittely ei taas tapahdu nykyisen Maan päällä, koska sitä ei enää tuolloin ole olemassa (Ilm. 20:11). Tämä oikeuskäsittely ajoittuu taas tulevan tuhatvuotisen Kuningaskunnan jälkeiseen aikaan, ennen viimeisen maailmanajan (Ilm. 21) “aionien aionin” alkamista.

 

 

 

Kadotus vai menetys?

Kun tavallisissa raamatunkäännöksissä puhutaan kadotukseen tuomitsemisesta, niin inspiroidussa alkukielessä ei ole näiden käännösten takana mitään paikkaa nimeltä ”Kadotus”, vaan käännössanojen takaa löytyvät ainoastaan (tuolloin yleisessä puhekielessä käytetyt) verbit eli teonsanat. Ensimmäinen verbi on katakrino, jonka Konkordanttinen käännös purkaa elementeiksi DOWN-KRINO. Toinen alkukielen ilmaisu, joka toisinaan ja rankasti käännetään ”kadotukseen joutumiseksi” on apollumi, morfeemi-elementeiksi purettuna FROM-WHOLE-LOOSE.

krino tarkoittaa oikeuden asettamista, oikeudellisen ratkaisun tekemistä.
katakrino taas oikeuskäsittelyä, jossa täydellinen tuomari johtaa oikeuskäsittelyä epätäydellisten vertaistensa kohdalla (ikään kuin vastakkaisesti). Tässä oikeuskäsittelyssä tuomarina on täydellinen ihminen, Ihmisen Poika, Jeesus Kristus. Hänelle on Isä Jumala antanut tulevaisuudessa täyden vallan tuomita eläviä ja kuolleita.
Ja hän on antanut hänelle vallan tuomita, koska hän on Ihmisen Poika. (Joh. 5:27)

Kun Paavali toteaa:
mutta kun meitä tuomitaan, niin se on meille Herran kuritusta, ettei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi. (1. Kor. 11:32)

niin edellä esiintyy lihavoitujen teonsanojan takana alkutekstissä nämä molemmat termit: krino ja katakrino. Paavali antaa tässä ymmärtää, että uskovat ovat koko ajan ”tuomion alla”, nimittäin Jumalan kasvattavan ja kurittavankin oikeaan ohjauksen alla, jota heissä oleva Kristuksen Henki prosessinomaisesti toteuttaa. Uskovat ovat siis tänään Kristuksessa ja Hän ikään kuin heidän rinnallaan vie Henkensä kautta tuota kasvatustyötä eteenpäin. Suuri osa ihmiskunnasta, joka ei edes kykene uskomaan (2. Tess. 3:2), johdatetaan tuntemaan oma tilansa ja Kristuksen sovitustyön merkitsevyys kohdallaan myöhemmän, näkyvän oikeuskäsittelyn (ns. Suuren valkean valtaistuimen tuomion) kautta.

Itse asiassa Jeesus antaa tästä tulevasta oikeuskäsittelystä ennakkoesityksen Johanneksen evankeliumin 8. luvussa. Hänen eteensä tuodaan aviorikoksesta yllätetty nainen, jonka kiinniottajat esittivät Mooseksen lakiin vedoten kivitettäväksi. Jeesuksen kysymys heille: “Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä”, osoitti kuitenkin heidän epätäydellisyytensä toimia tuomarina toisen epätäydellisen kohdalla. Edelleen Hänen sanoessaan: “En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee” Jeesus antoi ymmärtää, että Hänelle on annettu valta täydellisenä ihmisenä (Ihmisen Poikana) tuomita ihminen, mutta Hän kieltäytyi tässä ”kuolemantuomiosta” vaan antoi naiselle ”oikeaan ohjauksen (krino) tuomion”.

apollumi taas tarkoittaa menettämistä, menehtymistä tai kuihtumista
Konkordanttinen käännös antaa tälle perusmerkityksen lose. Idiomaattisesti se kuitenkin käyttää monesti kolmea englannin kielen sanavastinetta käännöksessään:
lose eli menetettyä tilaa kuvaavana verbinä,
destroy eli menettää peruuttamattomasti, tuhoutua ja
perish eli menehtyä, turmeltua, rikkoontua, kuihtua

Esimerkiksi kohdassa
sillä Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä kadonnut on”. (Luuk. 19:10)
(CLV) Lk 19:10
For the Son of •Mankind came to seek and to save the °lost.”

ei ole käännetty ”mikä on joutunut kadotukseen”, koska se kuullostaisi hieman oudolta. Jae kuvaa kuitenkin ihmisen ja ihmiskunnan – Aadamin rikkomuksen tähden – menetettyä tilaa elämänyhteydestä Luojaansa. Samasta ihmiskunnan kelvottomasta, ”kadotetusta” nykytilasta kertoo myös seuraava Psalmin kohta.

Mutta kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvää on, ei yhden yhtäkään. (Ps. 14:3)

Seuraavassa jakeessa ”apollumi” taas kuvaa peruuttamatonta menetystä, surmaamista, ei ”kadotukseen joutumista”.
Mutta kun he olivat menneet, niin katso, Herran enkeli ilmestyi Joosefille unessa ja sanoi: “Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä ja pakene Egyptiin, ja ole siellä siihen asti, kuin minä sinulle sanon; sillä Herodes on etsivä lasta surmatakseen hänet” (Matt. 2:13)

Seuraavan jakeen alkukielen ”apollumi” kuvaa taas astioiden rikkimenemistä.

Eikä nuorta viiniä lasketa vanhoihin nahkaleileihin; muutoin leilit pakahtuvat, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini lasketaan uusiin leileihin, ja niin molemmat säilyvät.” (Matt. 9:17)

Seuraavassa Paavali kehottaa vahvempaa veljeä kiinnittämään huomiota epäjumalille uhratun lihan syömisessä heikomman veljen läsnä ollessa, koska se saattaa vaikuttavaa turmelevasti hänen uskoonsa.
Sinun tietosi kautta turmeltuu silloin tuo heikko, sinun veljesi, jonka tähden Kristus on kuollut. (1. Kor. 8:11)

(CLV) 1Co 8:11

For the |weak one is perishing~ also iby your •knowledge; the brother because of whom Christ died.

Seuraava Luukkaan evankeliumin kohta taas puhuu hiuskarvan ”kadotukseen joutumisesta”.
Mutta ei hiuskarvaakaan teidän päästänne katoa. (luuk. 21:18)

(CLV) Lk 21:18
And a hair o of your •head should by no means be perishing~.


”Joutua Kadotukseen” -termin takaa siis löytyy inspiroidussa alkukielessä nämä kaksi kantailmaisua: katakrino ja apollumi. Ne on jouduttu kielenkäytön selkeyden takia kääntämään tilanteen mukaan monellakin eri nykykielen vastineella niin kuin edellä on käynyt ilmi. Mutta missään kohti ei niiden takaa löydy alkutekstissä ”Kadotus” nimistä paikkaa. Verbejä on aikanaan käytetty tavallisina arkikielen puhesanoina monessakin eri yhteyksissä. Katakrino viittaa tulevaan oikeudelliseen ratkaisuun johtavasta oikeuskäsittelystä, jonka tuomarina on täydellinen ihminen. Apollumi taas kuvaa (jo noiden alkukielen sanaelementtienkin mukaan) menetystä, menetyksen kokemista jossakin asiassa.

Uskosta osattomat ihmiset kokevat ”iankaikkisen” menetyksen eli sen maailmanajallisen (kreik. aionion) /tästä tarkemmin/ elämän menettämisen, joka taas tulee uskovien osaksi.

Uskosta osattomat ihmiset nukkuvat raamatun mukaan tuon “iankaikkisuuden” ajan syvässä kuoleman unessa, kunnes heidät herätetään kuolleista ”katakrinoon” eli Suuren valkean valtaistuimen oikeuskäsittelyyn (Ilm. 20:11-15).

Kun hukkaat avaimesi, kadotat sen, joudut kokemaan menetyksen siltä osin, niin etkö ilmaise asiasi toteamalla: ”olen kadottanut avaimeni”; etkä kaanaankielisesti: ”avaimeni on joutunut kadotukseen”?
Sanat sisältävät merkityksiä. Ne muodostavat kielen perusrakenteet. Äidinkieli toimii ajattelumme alustana. Sanat välittävät meidän ajatteluumme mielikuvia, käsitteitä, joita sitten yhdistelemme kuvittelun ja päättelyn keinoin ymmärtääksemme asiakokonaisuuksia ja oppiaksemme uutta. Mutta termien sisällöillä voi olla myös merkityshistoriansa, joka poikkeaa siitä, miten ilmaisu tänä päivänä käsitetään. Siksipä merkitykset ilmaisuille on aina hyvä hakea ja päätellä (mikäli mahdollista) alkuperäisestä kontekstistaan: tässä Uuden testamentin kreikan originaaleista käsikirjoituksista lähtien, eikä vasta käännösvaiheessa, kun inhimilliset vikalähteet (erilaiset teologiset käsitykset, perimätiedot, auktoriteetit tai tunnustuskirjat) pääsevät vaikuttamaan siihen, miten termi lopulta hyväksytysti ”äännestetään” sisään viralliseen, tavanomaiseen käännökseen.                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                .

 

Iankaikkisuuden ja ajattomuuden käsitekonflikti

”Iankaikkisesti”, ”ikuisesti”, ”iankaikkisesta iankaikkiseen”, ”aina ja iankaikkisesti”, ”maailma”, ”maailmanaika”, ”aikakausi”. Mitä nämä käsitteet ihmiselle nykyään merkitsevät? Veikkaanpa että usein jonkinlaista ajattomuutta, rajattomuutta, loputtomuutta – joka tapauksessa kuitenkin jonkin asteista epämääräisyyttä.

Tiesitkö että näiden kaikkien käännössanojen takana on vanhassa kreikassa (kielessä, jolla Uusi testamentti on kirjoitettu) yksi ja sama ilmaisu: substantiivi aion ja sen adjektiivimuoto aionion. Se on alun perin merkinnyt pisintä maailmankautta, joka raamatusta löytyy ja joiden varaan Jumalan pelastussuunnitelma rakentuu. Hepreankielessä – siis Vanhassa testamentissä tämän sanavastine on olam.

Näillä maailmankausilla tai aioneilla on alku (esim.  1. Kor. 2:7; 2. Tim.1:9) ; niillä on myös loppu (ks.  Heb. 9:26; 1. Kor. 10:11; Matt. 24:3). Siis rajoitettu kesto!

Jumala on tehnyt nämä aionit (Heb. 1:2) ja asettanut ne (Heb. 11:3), jotta Hän niiden kuluessa toteuttaisi suuren suunnitelmansa (Ef. 3:8-11; 1:9-10). Raamattu tuntee kaikkiaan viisi aionia, joista nykyistä nimittää “Täksi pahaksi maailmanajaksi” (Gal. 1:4). Viimenen ainoni on nimeltään “Aionien aioni” (vrt. Korkea Veisu on sanatarkasti “laulujen laulu”). Tämä on yleensä käännetty joko “aina ja ianlaikkisesti” tai “iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen”.

Minulle tämän asiantilan tajuaminen oli aikoinaan yksi merkittävimmistä oivalluksista: tajuta ettei kaikki olekaan ehdottoman kohtalonomaista, lopullista ja epämääräistä. Ymmärtää, että Jumalalla on aikataulutettu suunnitelma tahtonsa toteuttamiseen. Ymmärtää, että koko ihmisen pelastumiseen liittyvä projekti toteutuu Kristuksen kautta kaikessa kunniassaan maaimankausien ja niihin sisältyvien hallintokausien (kreik. oikonomia) aikana. Olen miettinyt myös usein sitä, miten paljon yhden tällaisen avainkäsitteen alkuperäisen merkityksen hämärtyminen on ajan myötä  päässyt vaikuttamaan kristillisiin teologioihin ja raamatunkäännöksiin.

Ota yhteyttä