armolahjat

 

Mitä Paavali mahtoi tarkoittaa opettaessaan aikanaan korinttolaisia Jumalan armolahjoista?
Mihin armolahjoja oikein tarvitaan?
Miten ne ilmenevät?
Voiko niitä luetteloida ja listata tiettyyn arvojärjestykseen?
Keille ne oli tarkoitettu?
Oliko osa niistä tuolloin tilapäiseen käyttöön tarkoitettuja ja mitkä niistä jäivät pysyviksi: myös meidän aikaamme ja uskonelämäämme koskeviksi?

Mitä armolahjoilla oikein tarkoitetaan? Alkukielen sana armolahjalle on charisma, minkä Konkordanttinen menetelmä ilmoittaa morfeemeiksi purettuna [JOY-effect], riemukkaan armon vaikutusta tai Jumalan suosiollisuuden vaikutusta. Tämän vanhan kreikan sanan juuren muodostaa char, mikä muodostaa vahvan merkitysyhteyden armolle charis [JOY], ilolle chara [JOY] ja kiittämiselle eucharisteo [WELL-JOY].

Itse asiassa ”armolahja” näyttää tarkoittavan Jumalan armon, Hänen rakkautensa ja riemullisen suosiollisuutensa vaikutusta uskoviinsa. Sanana charisma esiintyy 16 kertaa Uudessa testamentissa, jossa Paavalin kirjeissä peräti 15 kertaa; siis Paavalin kirjeissä merkitsevästi useammin kuin muualla UT:ssa.

Armon vaikutukset näyttävät tapahtuvan hengellisen elämän alueella /1. Tim_1:14/.
Ne näyttävät todentuvan ensin uskovien osalle, mutta myöhemmin – aikakausien (aionien, ”ikuisuuksien”) täyttymyksessä – laajentuvan koskemaan kaikkia ihmisiä vanhurskauttavana (Kristuksessa kelvollisiksi julistavana) vaikutuksena /Room_5:18/.
Armon vaikutukset näyttävät myös moni-ilmeisiltä /1. Kor_12:4/.

—

Kun Paavali kirjoitti ensimmäisen kirjeensä Korinttolaisille, niin elettiin vuoden 53-54 aikoja. Seurakunnalla ei siis vielä tuolloin ollut kirjallista ilmoitusta ohjenuoranaan.  Kyseessä oli yksi apostolin varhaisimmista kirjeistä. Seurakunta oli tuolloin nuori (”sanan maitoa” juova) ja Jumalan Hengen ja armon vaikutukset esiintyivät monella tapaa uskovien kautta. Jumalan kirjallisen ilmoituksen täyttyminen oli vielä edessäpäin; se koki täyttymyksensä vasta noin 10 vuotta myöhemmin Paavalin kirjoittaessa viimeiset opetuskirjeensä Rooman vankeudesta seurakunnille.

Siksipä noilla Korintolaisiskirjeen 14. luvussa luetelluilla armolahjoilla oli tuolloin paikkansa. Elettiin ns. Siirtymäkauden hallinnon aikaa /tästä tarkemmin/ , jolloin Pietarin julistama Ympärileikkauksen evankeliumi Israelille alkoi väistyä taka-alalle Paavalin Ympärileikkaamattomuuden evankeliumin murtautuessa samalla esiin ilosanomaksi kansoille. Armolahjat oli tarkoitettu seurakunnan rakentamiseksi. Armolahjat toteutuivat tuolloin puheiden kautta seurakunnan kokoontumisten yhteydessä sen rakentamiseksi. Kielillä puhumisen Paavali nimitti vähäisimmäksi armolahjaksi – vähäisimmäksi nimenomaan seurakunnan rakentamisen näkökulmasta – koska se toimi henkilökohtaisella (mutta tietenkin myös tarpeellisella) tasolla.

Kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa: millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää; kaikki tapahtukoon rakennukseksi (1. Kor. 14:26)

Tuollaiseen ”lihan kautta tapahtuvaan” julistukseen liittyi tietenkin kypsymättömyyttä ja epävarmuutta. Kypsymättömyyttä siinä mielessä, että ilmoitettavan tiedon sisältö oli vielä puutteellista: siitä puuttui myöhemmin ylösnousseen Herran Paavalille ilmestysten kautta antama loppuosuus. Tämä tuli ilmi vasta kun oli siirrytty nykyiselle Jumalan Armon hallintokaudella, jolloin Jumalan kirjallinen ilmoitus summautui täyteen /tästä tarkemmin/.

Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista. Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista. (1. Kor:13:9-10)
CLV 1Co 13:9 – 1Co 13:10
For out of an instalment are we knowing, and out of an instalment are we prophesying.
Now whenever •maturity may be coming, •that which is out of an instalment shall be |discarded.

Paavali tarkoittaa tässä vajavaisuudella sitä, että seurakunnalle tiedon sanojen ja profetoinnin kautta tulevan ilmoituksen olleen tuolloin tilapäistä, osittaista ja sitä, että nämä (kuin muutkin luvussa mainitut armolahjat) tulevat vaikenemaan seurakunnan rakentamisen välineinä, kun kirjallinen ilmoitus tulee saavuttamaan täyteytensä. Tämän täyttymyksen, vielä korinttolaisiltakin tuolloin salatun Armon evankeliumin koko sisällön, hän sitten välittää meille noissa ns. vankeus- tai täyttymyskirjeissään.

jonka palvelijaksi minä olen tullut Jumalan armotalouden mukaan, joka minulle on annettu teitä varten, täydellisesti julistaakseni Jumalan sanan, sen salaisuuden, joka on ollut kätkettynä ikuisista ajoista ja polvesta polveen, mutta joka nyt on ilmoitettu hänen pyhillensä, (Kol. 1:25-26)
CLV Col 1:25 – Col 1:26
of which I/ became~ a dispenser, in accord with the administration of •God, •which is |granted to me for you, to complete the word of •God—
the secret •which |has been concealed~ from the eons and from the generations, yet now was made manifest to His •saints,

Puheiden kautta julistettavan tiedon epävarmuutta pyrittiin tuolloin kyllä minimoimaan Paavalin säätämällä ”laatujärjestelmällä”:
Profeetoista saakoon kaksi tai kolme puhua, ja muut arvostelkoot; mutta jos joku toinen siinä istuva saa ilmestyksen, vaietkoon ensimmäinen. (1. Kor. 14:29-30)

Kun sitten Jumalan kirjallinen ilmoitus summautui Paavalin viimeisten kirjeiden myötä täyteen, niin väliaikaiset (ns. Siirtymäkauden hallinnon kestävät) armolahjat lakkasivat toimimasta seurakunnan rakentamisessa:
Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista. (1. Kor. 13:10)
(CLV) 1Co 13:10
Now whenever •maturity may be coming, •that which is out of an instalment shall be |discarded.

ja siis nämä kolme – seurakunnalle (Kristuksen ruumiille) osoitetut hengelliset armolahjat – jäävät voimaan:

Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus

Paavali tässä vielä korostaa, että nimenomaan näistä kolmesta armolahjasta on siis kysymys.

Se, että tämä apostolin ilmoitus ei koske jotain vielä tulevaa, ylösnousemuksen jälkeistä aikaa, kun on jo siirrytty uskosta näkemiseen, osoittaa tietenkin se, että edelleen uskoa tarvitaan ja että toivoa (odotusta lupausten täyttymiseen) tarvitaan. Kyllä Paavali tässä selvästikin viittaa tulevaan ja täydentyvään ilmoitukseen; viittaa nykyiseen uskossa vaeltamisen aikaan, jolloin me ”vaellamme uskossa emmekä näkemisessä”.

Kristuksen sana meille löytyy tänään kirjoitettuna Raamatusta ja sieltä Paavalin evankeliumin kautta. Tämä sana vaikuttaa meissä armolahjana tuottaen uskoa, toivoa ja rakkautta Kristuksessa Jeesuksessa.

—

Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta (Room. 10:17).
(CLV) Ro 10:17
Consequently, •faith is out of tidings, yet the tidings through a declaration of Christ.

Siis tänään Kristuksen meille osoittama ilmoitus toimii uskon lähteenä.

—

Toivo (tai sanatarkemmin ”odotus”) on ”uskon veli” ja se osoittaa uskovalle sen tulevan osoitteen, johon hän on menossa. Tämä tulee meille tänään ainoastaan Paavalin evankeliumin ja Hengen lahjoittaman viisauden ja ilmestyksen kautta. Tämä toivohan on meillä eri kuin mitä Israelin kohdalle on luvattu.

anoen, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan ja valaisisi teidän sydämenne silmät, että tietäisitte, mikä on se toivo, johon hän on teidät kutsunut (Ef. 1:17)

—

Rakkaudessa, Jumalan armon vaikuttaman Kristuksen rakkauden tuntemisessa, saamme sisäisen ihmisemme puolesta kasvaa ja vahvistua Pyhän Hengen kautta. Rakkauden armonvaikuttavuus on armolahjoista suurin (1. Kor. 13:13). Tätä voimaa ja vahvistusta Paavalikin esimerkinomaisesti tahtoo meidän anovan.

Sen tähden minä notkistan polveni Isän edessä, josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä, että kirkkautensa runsauden mukaisesti antaisi teidän, sisällisen ihmisenne puolesta, voimassa vahvistua hänen Henkensä kautta ja Kristuksen asua uskon kautta teidän sydämissänne, niin että te, rakkauteen juurtuneina ja perustuneina, voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on, ja oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä; että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä. (Ef. 3:14-19)

Toki Jumala voi henkilökohtaisella tasolla ja elämän eri vaiheissa käyttää yksilöllisiäkin tapoja valittujaan kohtaan. Näin on itsenikin kohdalla aikoinaan ja useasti käynyt. Silloin nämä profetiat tai näyt ovat kuitenkin henkilökohtaisia, mutta tarpeellisia ja liittyvät usein ns. hengelliseen alaikäisyyteen tai siirtymäkauteen, jolloin Isä on vetämässä valittuaan Kristuksen tuntemisen yhteyteen. Jumala kuitenkin armossaan ohjaa meitä totuuden sanansa ja Henkensä kautta kasvamaan uskossamme täysi-ikäisyyteen. Tälle täysi-ikäisyydelle on tunnusomaista se, että uskova ei ole enää sidottu erilaisiin opinsuuntiin, vaan voi kasvaa Jumalan antamaa kasvua omana itsenään ja sillä paikalla, jonka Jumalan Henki on hänen kohdalleen osoittanut /Ef_4:12-14/!
Emmekö me tänään, kun kokoonnumme esim. raamattupiireissä tutkimaan Jumalan sanaa, tukeudu juuri siihen mikä meille on kirjoitettu, kun tiedämme sen olevan totta ja täydellistä /Kol_1:25-26/. Tämä sana toimii ikään kuin Pyhän Hengen työkaluna Kristuksen hengellisen ruumiin rakentamisessa. Usko, toivo ja rakkaus ovat puhtaasti hengellisiä armonvaikutuksia, Jumalan armon, suosiollisuuden ja rakkauden vaikutuksia meissä Hänen Henkensä kautta.

Niin kuin Jumalan ilmoitus tämän päivän ihmiselle oli Paavalin lähetystyön alussa puutteellista, ”alamittaista” (kreik. mepios), niin se vähitellen täydentyi Paavalin viimeisiin kirjeisiin tultaessa ”täysimittaiseksi” (kreik. teleion). Sama koski myös Jumalan armolahjoja, Jumalan mielisuosion aikaansaamia vaikutuksia. Ilmoituksen täyttyessä myös ns. alkuseurakunnan rakentamiseksi annetut armolahjat saivat väistyä seurakunnan rakentamisessa ilmoituksen täyttyessä. Tänään Jumalan Henki vaikuttaa uskoa, toivoa ja rakkautta sen Armon evankeliumin kautta, joka meille on apostoli Paavalin kautta tiettäväksi tehty. Näistä Jumalan rakkaus asettuu kaiken yläpuolelle, kaiken peittäväksi (1. Kor. 13:7). Ja tämä Kristuksen rakkaus asettuu myös kaiken tietämisen yläpuolelle (Ef. 3:19)!

 

 

 

Usko (kreik. pistis) on aivan keskeinen raamatun käsite. Se näyttää olevan ikään kuin väline, jonka kautta voidaan olla yhteydessä Jumalaan. Kun kerran Jumala Raamatun mukaan on Henki ja siten näkymätön, niin eikö uskon täydy siten liittyä jotenkin näkymättömään, ei-havaittavaan. Se näyttää olevan vastakohta näkemiselle, havaitsemiselle. Vaikuttaa siltä, että se on ihmisen hengen ja Jumalan Hengen yhteyttä. Raamattu puhuukin Jumalan Hengestä myös Uskon Henkenä. Ja uskonhan pitää kiinnittyä siihen, mikä on Kirjoitettu ja vielä tarkemmin mitä meille (kansojen ihmisille) on kirjoitettu. Itse ylösnoussut Herra valitsi tähän tehtävään Paavalin, jonka kautta Hän välitti meille aivan erityisen Ilmoituksen: sen evankeliumin, joka on voimassa tänään ja osoitettuna meille.

Mutta uskoa Kristukseen Jeesukseen ei näytä kuitenkaan esiintyvän maailmanlaajuisesti kovinkaan runsaasti. Kun vielä raamattu toteaa, että tätä Jumalan vaikuttamaa uskoa ei jaetakaan tänään kaikille:
usko ei ole joka miehen (2. Tess. 3.2), niin muun ihmiskunnan osalta pelastuksen vastaanotto täytyy tapahtua myöhemmin ja näkemisen kautta /tästä tarkemmin/. Jumala on viisaudessaan nähnyt ”saarnauttamansa ristin hullutuksen sanoman” kautta kuitenkin pelastaa ne, jotka uskovat ja tämä sana rististä meille tarjotaan Paavalin kirjeiden kautta.

—

Raamattu määrittelee uskon seuraavasti.

Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. (Hepr. 11:1)
(CLV) Hb 11:1
Now faith is an assumption of what is being =expected~, a conviction concerning matters which are not being observed~;

Ensinnäkin usko on lujaa luottamista siihen, mitä ”toivotaan” tai tarkemmin mitä odotetaan (kreik. elpizo).
Usko pohjaa siis vankkaan odotukseen siitä, mitä Kirjoitukset ovat luvanneet uskovan osalle toteutuvaksi.
Usko on lujaa luottamista siihen, että tulevaisuudessa tämä kuolevaisuus saa pukeutua kuolemattomuuteen (1. Kor. 15:53).
Usko on vankkaa luottamusta siihen maapallon ulkopuolisiin (=taivaallisiin) siunauksiin ja tehtäviin, mitkä Paavalin evankeliumin kautta on meille (toisin kuin Israelille) luvattu /Ef_1:3/.
Usko kääntää silmänsä näkyvistä, lyhytkestoisista asioista ja kiinnittää katseensa tuleviin pitkäkestoisiin lupauksiin /2. Kor_4:18/.
Usko kykenee näkemään myös sen, miten Jumalan rakkaus tulee lopulta tavoittamaan kaikki ihmiset /Tiit_2:11-13/; /Room_5:18/; /1. Kor_15:20-26/!

Toiseksi usko ojentautuu tähän hetkeen. Se katsoo näkymättömiä.
Usko luottaa Jumalan näkymättömän todellisuuden läsnäoloon (Room. 1:20).
Usko tarkoittaa luottamista siihen, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat /Room_8:28-20/.
Usko pitää näkymätöntä ”maailmaa” yhtä todellisena ja läsnäolevana kuin mitä näkyväkin maailma on (Kol. 1:5).

—

Meillä suomalaisilla on tapana puhua ”uskoon tulemisesta”. Itsekin olen tätä ilmausta monesti käyttänyt ja sehän kuitenkin kertoo sen, että ihminen on saanut henkilökohtaisella tavalla – uskon kautta – oppia tuntemaan Jumalan. Sitten puhutaan myös ”uskon ratkaisusta”, jolla viitataan henkilökohtaiseen tahdonratkaisuun ottaa Kristus vastaan pelastajanaan. Nämä ovat mielestäni ymmärrettäviä, inhimillisiä tapoja sanoittaa kokemuksia, joissa ihminen on voinut astua Jumalan todellisuuden ”maailmaan”.

Mutta uskopa onkin lopulta Jumalan teko. Se lähtee Jumalasta ja perustuu Jumalan kauan sitten tekemään armovalintaan /2. Tim_1:9/.

Jeesus vastasi ja sanoi heille: ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt”. (Joh. 6:29)

Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. (Ef. 2:8-9)

Siispä uskovalla ei voi olla mitään syytä ylpeilyyn eikä myös mitään syytä käytöksellään ”vaatia” muita uskomaan – vaan päinvastoin kiitollisuuteen. Kun uskova lankeaa pois armosta, niin hän itse asiassa lakkaa luottamasta Herraan ja ”missaa” tässä kohdin uskon. Uskova alkaa rakentamaan pelastustaan tuolloin oman itsensä varaan! Hän syyllistyy loukkauksen syntiin Jumalaa kohtaan (Joh. 16:9) /tästä tarkemmin/.

Ihminen ei siis voi itse hankkia omilla teollaan ja ponnisteluillaan itselleen pelastavaa uskoa. Se annetaan hänelle Pyhän Hengen kautta lahjana.

—

Mutta – saatuaan uskon lahjan – hän voi itse vaikuttaa siihen, miten hän voi uskossaan kasvaa ja vahvistua. Seuraavat Kol. 2:7 ja 2: Kor. 10:15 kohdat esittävät alkukielessä teonsanat ns. middle -pääluokassa. Tämä tarkoittaa sitä, että uskossa kasvaminen tapahtuu yhteisvaikutuksessa Kristuksen ja Hänen ruumiinsa jäsenen välillä. Tämä on sama asia kuin pyhitys. Tämä on Kristuksen täyteyden täysi-ikäisyyteen kasvamista ja vielä siitäkin eteen päin. Tämä on hengellistä juurtumista Kristukseen.

vaeltakaa hänessä, juurtuneina häneen ja hänessä rakentuen ja uskossa vahvistuen, niin kuin teille on opetettu; ja olkoon teidän kiitoksenne ylitsevuotavainen. (Kol. 2:7)
(CLV) Col 2:7
having been rooted~ and being built~ up in Him, and being confirmed~ in the faith according as you were taught, superabounding in it iwith thanksgiving.

mutta meillä on se toivo, että teidän uskonne lisääntyessä me oman vaikutusalamme mukaan kasvamme teidän keskuudessanne (2. Kor. 10:15)
(CLV) 2Co 10:15
not boasting~ io •immeasurably in others’ toils, yet having the expectation, your •faith growing~, to be magnified among you io superabundantly, according to our •range,

—

Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta. (Room. 10:17)
(CLV) Ro 10:17
Consequently, •faith is out of tidings, yet the tidings through a declaration of Christ.

Näin apostoli taas määrittää mielestäni hyvin ”uskoon tulon” ja siinä kasvamisen.
Lopulta ei olekaan kysymys siitä, että ihminen ”tulee uskoon” (itse asiassa tätä sanaparia ei löydy ollenkaan alkutekstistä) vaan, että usko tulee ihmiseen. Pelastava usko tulee siis ihmisen ulkopuolelta.
Usko tulee ylösnousseelta Herralta. Siksipä Paavalin evankeliumissa monissa kohdin puhutaankin Kristuksen uskosta (Room. 3:26; Gal. 2:16; Fil. 3:9).
Usko tulee Kristuksen sanan kuulemisen kautta. Tarkemmin usko tulee edellä Kristuksen puheen, Kristuksen ilmoituksen kautta. Alkutekstistä löytyy tässä termin ”sanan” kautta ilmaisu rhema, jonka Konkordanttinen menetelmä purkaa morfeemeiksi [GUSH-effect]. Tämä ilmaisee mielestäni myös kristityn kasvamisen tapaa, joka toteutuu ”annoksittain” Kristuksen sisäisen puheen vaikuttamana Pyhässä Hengessä.

Paavali tarkoittaa Kristuksen sanalla tai puheella nimenomaan sitä evankeliumia, jonka ylösnoussut Herra on hänelle ilmoittanut meille välitettäväksi. Yleisistä käännöksistä tämä on usein jätetty pois (ikään kuin olisi vain yksi yleinen, ”pötköytetty” evankeliumi), mutta alkuteksti puhuu monissa kohdin määrätyssä muodossa tästä tai siitä evankeliumista, jonka julistajaksi Paavali on asetettu. Esimerkiksi

pysytte samassa hengessä ja yksimielisinä taistelette minun kanssani evankeliumin uskon puolesta, (Fil. 1:27)

(CLV) Php 1:27
that you are standing firm in one spirit, one soul, competing together in the faith of the evangel,

”Kuuleminen” tarkoittaa tietenkin sisäistä kuulemista, Kirjoitusten kuulemista Hengen ilmoituksen ja vahvistuksen kautta (Apt. 17:11). Kyse on Jumalan opetuksesta (Joh. 6:45). Kyse on Jumalan armon tuntemisesta totuuden sanan kautta (Kol. 1:6).

—

Usko on osapuolten välistä luottamusta, niin myös luottamusta Jumalan ja ihmisen välillä. Ihmisen usko voi tarttua Kristuksen tarjoamaan uskoon ja alkaa vahvistua siinä vuorovaikutteisella tavalla. Kun Jumalan luottamus ihmistä kohtaan kasvaa niin samalla myös ihmisen luottamus Jumalaan vahvistuu. Raamattu puhuu meille, miten ihmisen epäuskoinen luottamus voi kasvaa ja vahvistua Jumalan yhteydessä.

Jumalan lupausta hän (Aabraham) ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle (Room. 4:20)

Ihmisen oma usko (tai uskottelu) on kuitenkin lopulta heikkoa ja epävarmuuteen perustuvaa. Niin se näytti olleen myös itse Aabrahamilla, jota myös uskon isäksi mainitaan. Inhimillisen uskomus katsoo toivoon, johon kuitenkin aina liittyy subjektiivisuutta ja epävarmuutta. Kristuksen usko on raamatun mukaan varmaa ja lujaa luottamusta siihen, mitä Jumala on luvannut niin, että siihen liittyy (epävarman toivon) sijasta luottavainen odotus – kuten Aabrahamilla oli. Tämän Hän vahvistaa meille tänään armon ja totuuden sanallaan Uskon Hengen kautta. Tämä Jumalan lahjoittama usko ja sen vahvistuminen tulee Hänen totuuden sanastaan: siitä voimassa olevasta Armon evankeliumista, joka apostoli Paavalin kautta on meille osoitettu. Tämä usko on myös yksi niistä kolmesta armolahjasta (armon vaikutuksesta), jotka ovat jääneet (pysyneet) voimassaolevina vaikuttajina nykyisen seurakunnan rakentamisessa (1. Kor. 13:13; Ef. 4:12).