Ettekö tiedä? – te olette kuolleet!

Mitä tämä nyt oikein tarkoittaa? Olenko minä muka kuollut ja millä tavalla?
Näin Paavali kuitenkin opettaa meitä, jotka uskomme. Tiedostammeko tämän?
Miksi tällaista opetusta ei juurikaan tänään kuule?
Pelottaako kuoleminen? Ei tarvitse pelottaa, sillä apostoli puhuu tässä Kristuksen kuolemasta. Hän puhuu Kristuksen kuolemisesta meidän puolestamme. Mutta samalla hän samaistaa meidät – jotka uskomme – kuolemiseemme yhdessä Hänen kanssaan.
Apostolin uskon opetuksen ytimessä onkin tämä totuus ja vetoomus:

Sillä Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet tähän päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet;
ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.
(2. Kor. 5:14-15)

Siis Kristuksen rakkaus – joka on vuodatettu sydämiimme Pyhän Hengen kautta ­– suorastaan vaatii tätä: että ojentaudumme Kristuksessa ottamaan Hänen kuolemansa omaksi kuolemaksemme ja sitten Hänen elämänsä omaksi elämäksemme.
Olemmeko tulleet tähän johtopäätökseen?

Tämä liittyy erityisesti uskon pääkirjeen, Roomalaiskirjeen ja sen 6-8 lukujen opetukseen. Olen itse tutkinut tätä tekstiosuutta lukuisia kertoja, koska olen jotenkin kokenut, että tässä on kysymys aivan jostain hyvin syvällisestä, keskeisestä ja tärkeästä uskonelämään liittyvästä jokapäiväisestä todellisuudesta.

Ensinnäkin Paavali opettaa meitä, että kun olemme Kristukseen kastetut, niin olemme samalla Hänen kuolemansa sisään upotetut /tästä tarkemmin/.

Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut? (Room. 6:3)

Niin tiedämmekö tämän? Tai tarkemmin: Tiedostammeko tämän? Tiedostammeko tämän sisäisen elämämme totuutena? Tässähän on kysymyksessä tietenkin kastamisesta, upottamisesta Kristuksen Henkeen (1. Kor_12:13).

Vaikka vielä asun tässä heikkouden ruumiissa, niin Kristuksessa tai tarkemmin Kristuksen Hengessä (siis Hänen yhteydessään) saan omistaa Hänen kuolemansa myös vanhan ihmiseni, synnin ruumiini kuolemaksi. Hänessä saan tänään periä koko sen siunauksen ketjun, jonka Kristuksen ”geeneissä” perin uskon kautta. Tähän uskoelämän perustotuuteen Paavali meitä kehottaa kiinnittämään huomiomme:
kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi; (Room. 6:6)

Jumala näkee meidät näin Kristuksessa ja Hän tahtoo, että myös me näemme itsemme tänään samalla tavalla Kristuksessa. Ja kaikki tämä Hengen alueella. Usko katsoo näkymättömiä.

Meidän henkemme: ihmisen henki, toimii alustana tai ”istuimena” Jumalan Hengelle ja Kristuksen Hengelle. Tämä antaa meille ylivoiman – kun mielemme alueella yhdymme tähän totuuteen – taistelussa synnin ruumista vastaan: Synnin ruumista, joka herrana orjuuttaa ihmistä.

Ihminen itsessään on heikko ja täysin kelvoton ja kyvytön täyttämään Jumalan tahtoa. Aadamin perintönä on jokainen ihminen syntynyt kuolevaisuuden tilaan, joka lopulta päättyy kuolemiseen /tästä tarkemmin/.

Paavali vertaa Syntiä Herraan, joka orjuuttaa meidän sielullista ruumistamme; Isäntään, jonka käskyvallan alla ihminen itsessään on.

”Synnin ravintoannos (kreik. opsonion) vaikuttaa kuolemaa” (Room. 6:23). Kreikan ”opsonion” tarkoitti sotilaalle tai orjalle annettavaa muona-annosta. Herralla oli ylivalta orjaansa nähden. Orja oli alamainen Herraansa nähden. Paavali antaa tästä suhteesta mielestäni hyvin kuvaavan esimerkin, kun hän vertaa synnin ruumiin ja sisäisen ihmisemme liittoa miehen ja vaimon väliseen avioliittoon.

Laki sitoo naidun vaimon hänen elossa olevaan mieheensä (Room. 7:2)

Tätä avioliittoa sitoo Jumalan tahdon mukainen lainalaisuus ja järjestys. Ja tässä avioliitossa on mies vaimon pää, ”herra”.
Vaimot, olkaa omille miehillenne alamaiset niin kuin Herralle; sillä mies on vaimon pää, niin kuin myös Kristus on seurakunnan pää, hän, ruumiin vapahtaja. (Ef. 5:22-23)
On muitakin Jumalan herruuden, ylivallan alle asettamia järjestyksiä ja lainalaisuuksia, kuten Herra vs.  aviomies, vanhemmat vs.  lapset, esivalta vs. kansalaiset.

mutta jos mies kuolee, on vaimo irti tästä miehen laista. (Room. 7:2)

Pointti tässä Paavalin opetuksessa on nimenomaan tämä:
samoin kuin miehen ja vaimon välisessä avioliitossa miehen kuolema vapauttaa vaimon avioliitosta hänen kanssaan, niin
samalla tavalla käy myös meitä orjuuttavalle synnin ruumiille, koska Kristus vei sen uhrikuolemassaan kuolemaan. Synnin ruumiilla ei ole tänään enää oikeutta hallita meidän sisäistä ihmistämme, joka on Herrassa ja vapaa.

Synnin ruumis, se Aadamilta hänen rikkomuksensa kautta perimämme ruumis, on itsessään taipuvainen käyttäytymään ja tietämään niin kuin Jumala ja on itsessään taipuvainen kiistämään kuoleman vallan jäsenissään. Kristuksen ulkopuolella se on elossa ja voimallinen hallitsemaan ihmistä, mutta Kristuksen sisällä se on kuollut ja vailla oikeuksia hallita ihmisen elämää!

Kun se, mikä on isäntä, kuolee; kun se, mikä on orjuuttava isäntä, kuolee, niin samallahan tältä orjaisännältä päättyvät kaikki oikeudet hallita aikaisempaa ”puolisoaan”: uutta ihmistä Kristuksessa Jeesuksessa. Kuolleella päättyvät kaikki oikeudet ”herruuteen” eli tässä ”orjuuttamiseen”. Kuolleelta päättyy käskyvalta elävään ihmiseen (sisäiseen ihmiseen) käsin. Kuolluthan ei voi esittää enää vaatimuksia elossa olevan suhteen. Synnillä ei ole oikeutta esittää Kristuksessa meille mitään vaatimuksia, koska Kristuksessa – Hänen Hengessään – syntimme on upotettu Hänen kuolemaansa 2000 vuotta sitten. Vanha ihmisemme, ”synnin ruumis” on upotettu Hänen kuolemaansa. Tämä on totta ja voimassa tänään ja joka hetki Kristuksessa, Hänen Hengessään!

Tähän voimme aina vedota ja niin Hän Henkensä kautta vahvistaa tämän asiantilan elämässämme. Tähän oikeuteemme Kristuksessa meidän tulee vedota, ja Hän on luvannut Henkensä kautta auttaa ja tukea heikkouttamme. Tämä on armon hallintoa uskovan elämässä! Kyse on samalla hallinnonvaihdosta uskovan elämässä. Voimme joka päivä täydellä luottamuksella heittää vanhan ihmisemme jäsenet Kristuksen kuolemaan. Voimme joka päivä täydellä luottamuksella pukeutua mielemme ja henkemme alueella Kristuksen jäseniin /tästä tarkemmin/.

Niinpä Paavali kehottaakin meitä pysymään lujina kiinni Jumalan Armon hallintaperiaatteista uskonelämässämme. Hän ilmoittaa meille sen ainoan totuuden, jonka varassa voimme ”vastustaa” syntiä: turvautumalla jokapäiväisessä elämässämme Jumalan Armon voimaan /tästä tarkemmin /!

”Minä  viheliäinen ihminen”, toteaa Paavali, ”mikä (kreik. tis) vetää, rahtaa minut pois (kreik. rhuomai) tästä kuoleman ruumiista? Armo!” (Room. 7:24) /tästä tarkemmin/

Saan olla edelleen ja koko ajan Kristuksessa oma itseni. Saan tämmöisenäni mielen alueella yhtyä ja elää synnin orjuudesta vapaata Jumalan lapsen elämää – ja antaa minussa koko ajan roikkuvan lihan noudattaa omaa kuolevaisuuden lainalaisuuttaan. Se on saanut  tuomionsa ristillä.

”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni (kreik. ego hautou) palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.” (Room. 7:25)

Myös fyysisessä mielessä synnin ruumiimme on alistettu kuolevaisuuden lainalaisuuden alle. Sen elävöittämisellä,  Room_8:11, ei suinkaan viitata tulevaan ylösnousemukseen, vaan Jumalan Hengen nykyiseen voimaan käyttää meidän täysin reagoimatonta, vihamielistä ruumista välineenään ja pakottaa sen jäsenet tekemään henkemme ja mielemme mukaisia käskyjä.
Tässä on jumalallinen ohje kaikkein vaikeimmalle ongelmallemme – lihalle. Jokainen yritys hallita lihaa suoraan, hillitä sitä tai parantaa sitä päättyy aina epäonnistumiseen. Ainoa tapa käsitellä lihaa on jättää se huomiotta: viskata se himoineen ja haluineen Kristuksen kuolemaan. Kuoleman kukistuminen toteutui 2000 vuotta sitten Kristuksen ylösnousemuksen kautta ja jatkuu Häneen uskovissaan Kristuksen Hengessä /tästä tarkemmin/. Roomalaiskirjeessä synti esitetään täysin kuoleman hahmon alla. Tässä lihan ja Hengen välisessä taistelussa liha kohtaa täydellisen Hengen miehityksen: ihmisen henki, Jumalan Henki ja Kristuksen Henki yhdessä ihmisen mielen kanssa on kykenevä hallitsemaan meissä Kristuksen mielen mukaista elämää. Usko katsoo tässä näkymätöntä. Usko katsoo todellista asiantilaa Kristuksesta käsin. Jumalan armon hallinto vaikuttaa ja vahvistaa meitä tässä uskossa ja Hänen rakkaudessaan 1. Tim_1:14 . Synnin ruumiilla himoineen ja haluineen on otettu Kristuksessa oikeus pois orjuuttaa meidän elämäämme. Tähän Jumala on antanut meille voimallisen rauhansa ”miehittämään” sisimpämme ja ajatuksemme Kristuksessa /tästä tarkemmin/. Hänessä voimme nauttia vapaasta ja pilvettömästä elämästä Jumalan edessä. Tähän voimme aina rukouksessa anoen ja kiittäen vedota. Tähän voimme luottaa ja tästä voimme iloita!

p.s.

Kristuksen kuoleman omaksuminen omaksi kuolemaksi tulee tulevaisuudessa näkymään myös siinä, että kaikkien ihmisten ei täydy kokea fyysistä kuolemaa. Tämän salaisuuden Paavali paljastaa meille, kun hän tuo tiedoksi sen, että kun Kristuksen ruumiin jäsenyys summautuu täyteen, niin tuolloin vielä elossa olevien kristittyjen ei tarvitse enää kokea fyysistä kuolemaa. Miksi? Koska he ovat Kristuksessa jo omistaneet vanhan ihmisensä kuolemisen ja koska Kristuksen ruumis (sekä kuolleet ja vielä elossa olevat) temmataan yhtä aikaa ja yhtenä kokonaisuutena Herraa vastaan yläilmoihin. Siirrymme silmänräpäyksessä Kristuksessa uskon tilasta näkemisen tilaan. Meidät puetaan silmänräpäyksessä, yhtäkkiä (kreik. en atomo) taivaallisiin ja kuolemattomiin ruumiisiin. Näin Kristuksen ruumiin jäsenten kohdalla toteutuu ”kuoleman kukistumisen” -ennustus: ”kuolema on nielty ja voitto on saatu”! (1. Kor_15:51-55)

Onko Jumala todellakin sanonut?

 

Kehottaako Jeesus meitä vihaamaan elämäämme, kuten näyttää seuraavassa ohjeistavan?

Joka elämäänsä rakastaa, kadottaa sen; mutta joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, hän on säilyttävä sen iankaikkiseen elämään. (Joh. 12;25)

Tämän käännöksen mukaan elämää tässä maailmassa olisi pyrittävä vihaamaan, jotta saisi sen siirtymään tulevaan elämään? Näinkö on? Vai onko kääntäjien teologinen epäusko saanut tekemään ”korjauksen” tähän Kirjoitusten kohtaan, koska itse asiassa alkuperäiset ilmaukset on tässä korvattu aivan toisenlaisella termeillä. Mihin Jumalalta saadun elämän kirjaimellinen vihaaminen voisi sitten johtaa? Epätoivoon? Itsevihaan? Itsemurhaan?

Ei näin. Kyllä Jumalan voimassa olevan ylin kehote kuuluu: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi!”.
Siis itseä (ja omaa elämäänsä) tulee rakastaa ja pyrkiä samalla tämä rakastamisen taso nostamaan myös läheisen ihmisen elämän kunnioittamisen kohdalle!

Joka elämäänsä rakastaa, kadottaa sen; mutta joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, hän on säilyttävä sen iankaikkiseen elämään. (Joh. 12:25)
(CLV) Jn 12:25oos.
He •who is |fond of his •soul is destroying it, and he •who is hating his •soul in this •world, shall be guarding it iofor life eonian.
Alkuteksti ei puhu tässä ollenkaan ”elämänsä vihaamisesta”, vaan ”sielunsa vihaamisesta”.

Jeesuksen puhe on osoitettu juutalaisille opetuslapsille ja koski heidän konkreettista, fyysistä seuraamistaan tuohon aikaan Hänen mukanaan.
”Elämää” tarkoittava termi on vanhassa kreikassa zoe, kun taas ”sielua” tarkoittava sana on psuche.
Mitä Raamattu tarkoittaa ”sielulla”? Sen alkuperäinen määritelmä löytyy /1. Moos_2:7/.

Ei elämää, vaan sen sijaan sieluaan Jeesus kehotti juutalaisia opetuslapsiaan vihaamaan. Sielun vihaamisella Jeesus tarkoitti tuolloin ihmisen luonnollisen aistijärjestelmän vaalimisen vihaamista, ihmisen mukavuusalueelle jäämisen vihaamista – ja konkreettista lähtemistä Hänen seuraajanaan ristin kantajan tielle.
Maallisesta omaisuudesta oli luovuttava, työpaikka kirjaimellisesti jätettävä, omaisistaan luovuttava – ja lähteä tien päälle Jeesusta seuraamaan.

Niin hän sanoi heille: ”Totisesti minä sanon teille: ei ole ketään, joka Jumalan valtakunnan tähden on luopunut talosta tai vaimosta tai veljistä tai vanhemmista tai lapsista, ja joka ei saisi monin verroin takaisin tässä ajassa, ja tulevassa maailmassa iankaikkista elämää”  (Luuk. 18:29)

Ja eräs toinen hänen opetuslapsistaan sanoi hänelle: ”Herra, salli minun ensin käydä hautaamassa isäni”. Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Seuraa sinä minua, ja anna kuolleitten haudata kuolleensa”.  (Matt. 8:21-22)

”Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni.  (Luuk. 14:26)
(CLV) Lk 14:26
”If anyone is coming~ tod Me and is not hating his •father and •mother and •wife and •children and •brothers and •sisters, and still more his •soul besides, he |can~ not be My disciple.

Onko väliä mitä Jumala tahtoo meille tarkalleen sanoa: Onko yhdentekevää, jos Hän Kirjoituksissa puhuu meille sielusta (kreik. psuche) ja me käännämme (= korjaamme Hänen puhettaan tarkoittamaankin) elämää (kreik. zoe), jolla kummallakin termillä on kuitenkin omat erityiset merkityksensä? Ja tämä ”väännös” on annettu jatkua sellaisenaan raamatunkäännöksestä toiseen ja vuosisatojen ajan sitä mitenkään korjaamatta?!
Niin, eihän sielua saa tänään vihata, vaan hoitaa (vrt. ”sielunhoito”); mutta Jeesuksen maallisen elämän aikana tämä kuitenkin esitettiin ehdottomana vaatimuksena Hänen seuraajilleen! Meille on taas tänään voimassa /1. Kor_7:20/.

Onko väliä, että kun alkuteksti puhuu taivaasta (kreik. ouranos, [SEE-UP]), niin se ei tarkoita paratiisia (kreik. paradeisos [BESIDE-LOOSE], koska ensimmäinen merkitsee yläpuolella ilmakehässä ja ulkoavaruudessa havaittavaa, kun taas jälkimmäinen taas viittaa tulevaan, (uuden) Maan päällä sijaitsevaan puistoalueeseen?

Onko väliä, jos ristin ryöväri (Ilman askeltakaan Jeesuksen seuraamista) lensi suoraan taivaaseen, kun taas itse Herra kuoli ja nousi vasta kolmantena päivänä kuolleista (vaikka oikeasti Hän on ensimmäinen kuolleista nousseitten joukossa)?

Onko väliä, kun pappi sanoo poisnukkuneen siirtyneen ajasta ns. ikuisuuteen tai päässeen taivaankotiin, kun Raamatun mukaan vain Kristus on noussut (ensimmäisenä) kuolleista ja Kirjoitukset läpensä puhuu vielä toteutumattomista, tulevista, kaikkia kuolleita koskevista ylösnousemuksista?

Onko väliä, jos Paavali varottaisi hänen evankeliuminsa vastaisesta (so. ei-kristillisestä) opetuksesta, kun hän itse asiassa varoittaakin (meitä kristittyjä) hänen opetuksensa rinnalle (kreik. para) lisättävistä ihmisopeista ja traditioista?

Onko väliä, että vaikka oikeusviranomaiset pyrkivät sanatarkasti tulkitsemaan kirjoitettuja lakeja maallisissa oikeuskäsittelyissä, niin itse Jumalan ilmoittamaa alkuperäistä Kirjoitusta voidaan väännellä tilanteen ja teologian mukaan sinne ja tänne?

Onko väliä, että kun sinun pitää matkustaa junalla Helsingistä Ouluun, niin menetkin Kuopioon?

Onko väliä, että kun pappi siunaa kuolleen sanoessaan hänen vaipuneen ”ikiuneen”, kun raamattu kuitenkin opettaa kuolemanunesta ylösnousemisesta?

Onko väliä vaieta ”kadotuksesta”, kun se kumminkin vaivaa ihmisten mieliä, kun pitäisi selittää käsite auki tarkoittamaan uskoville luvatun maailmanajallisen (kreik. aionion) elämän kadottamista eli menettämistä?

Onko väliä toissijastaa ylösnousseen Herran meille Paavalin kautta välittämä ilosanoma ja puhua Israelille suunnattua evankeliumia pyhänä, siis meille erotettuna evankeliumina, kuten jumalanpalveluskaavoissa on monesti tapana tapahtua?

Onko väliä kadottaa aika Jumalan ilmoituksesta erilaisten ikuisuus- ja ajattomuus -myyttien alle, kun Jumalan suuri pelastussuunnitelma (niin kuin suunnitelmat aina) rakentuvat aikajanalle?

Onko väliä, että kun on harhaanjohtavasti käännetty ” Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” Kun tässä kohtaa ”kadotus” -sanan takaa löytyy kreikan katakrima, mikä tarkoittaa Ihmisen Pojan oikeuskäsittelyä, joka koskee kaikkia kuolleista herätettäviä ei-uskovia ihmisiä?

 

Näin on Jumalan Vastustaja, Saatana päässyt myös käännösasioissa ihmisten mieliin vaikuttamaan ja sekavuutta aiheuttamaan: Voiko tätä kohtaa kääntää näin, kun ajatus ei enää mahdukaan teologisiin tulkintaraameihin?

”Onko Jumala todellakin sanonut?” (1. Moos. 3:1)
”Onko Jumala todellakin sanonut?” (1. Moos. 3:1)
”Onko Jumala todellakin sanonut?” (1. Moos. 3:1)

Seuraavassa kohdassa Jeesus varoittaa traditioista eli perinnetavoista, jotka pyrkivät henkisen kulttuurin ja asiantilan säilyttämiseen. Sellaisista asioista, jotka ovat saavuttaneet totuuden statuksen julkisissa jumalanpalveluskaavoissa ja muissa menoissa lähestymisen välineinä Jumalan suosiollisuuteen. Ja kuten tiedämme, että kun noita sanontoja toistetaan auktoritatiivisesti ja muuttumattomasti ”ikiaikaisiin” perinteisiin vedoten, niin näitä vakiintuneita fraaseja aletaan helposti pitää aikaa myöten myös totuuksina.
Juuri tästähän Jeesus myös aikanaan varoitti Israelin uskonnollista johtoa:

Te teette Jumalan sanan tyhjäksi perinnäissäännöllänne, jonka olette säätäneet. Ja paljon muuta samankaltaista te teette.” (Mark. 7:13)
(CLV) Mk 7:13
invalidating the word of •God by your •tradition which you -°give over. And many such like things you are doing.”

 

Sanoilla ja lauseilla on merkityksensä. Varsinkin Jumalan sanoilla. Uskonelämän kannalta keskeisten termien merkitysten hämärtyminen sekä Ympärileikkaamattomuuden ja Ympärileikauksen evankeliumien yhteenpötköyttäminen johtavat vääjäämättä hämmennykseen ja alati jatkuviin ristiriitaisiin ja loputtomiin tulkintoihin. Niinpä näitä sanojen ja puheiden merkityksiä kannattaisikin aika ajoin pohdiskella..

Mutta jos en tiedä sanojen merkitystä, olen minä puhujalle muukalainen, ja puhuja on minulle muukalainen.  (1. Kor. 14:11)

 

 

WP2Social Auto Publish Powered By : XYZScripts.com

Ota yhteyttä