Mitä oikeastaan ”aina ja iankaikkisesti” tarkoittaa?

 

Mielestäni suurin ns. virallisissa raamatunkäännöksissä oleva käännöskummajainen, joka ilmenee yleisesti sekä suomen- että englanninkielisissä Uusissa testamenteissa on käännös: ”aina ja iankaikkisesti”.
Onko tämä toistuva sanonta sinua itseäsi joskus mietityttänyt?
Onko kysymys jostain mystisestä asiasta, kun sitä ei ole raamatunkäännöksissä tarkemmin avattu?
Miksi tällaista ”hokemaa” pidetään vuosisadasta toiseen  ns. virallisissa käännöksissä esillä?
Miksi?
Tätä on jatkunut kirkkohistorian ajan, eivätkä siihen ole kääntäjät saatikka käännösten tarkastajat välittäneet puuttua.
Kyseessä on kuitenkin taustaltaan Raamatun heprealaistaustainen (maailmankausiin liittyvä) idiomi.

Tällä heprelaistaustaisella idiomilla (joka esiintyy ”aina ja iankaikkisesti” -käännöksen takana alkukielessä) on ollut alun alkujaan merkitys jonkin asian, tilan tai henkilön ylivertaisuuden kuvaamisessa jossain ryhmässä, luokassa tai kokonaisuudessa. Tässä maailmankausien ryhmässä.

Valitettavasti tätä idiomia ei ole välitetty (vai onko edes haluttu välittää?) – sen alkuperäisyyttä arvostaen – yleisiin raamatunkäännöksiin. Tämähän voisi olla kätevä tapa kirkollisille instituutiolle häivyttää ajan ja sen peräkkäisyyden kulku (ja samalla esim. Israelille vielä toteutumattomat lupaukset) virallisista käännöksistä. 😉

 

Tämä (tuleviin maailmanaikoihin liittyvä ilmaus) paljastui myös minulle aikoinaan Konkordanttisen käännöksen kautta, ja avasi samalla myös näkymän Isän Jumalan kaikkivoipaan suunnitelmaan Kristuksessa Jeesuksessa ja sen toteutumiseen tulevien ”iankaikkisuuksien” eli maailmanaikojen (kreik. aion) täyttymyksessä.

”Aina ja iankaikkisesti” -käännös esiintyy UT:ssa aina Isän Jumalan ja Herran Jeesukseen kohdistuvan kunnioituksen ja ylistyksen yhteydessä, esim. /Room_16:25-27/; /Gal_1:4-5/.
”Aina ja iankaikkisesti” -käännös esiintyy UT:ssa aina  pelastetuilta lähtevänä sydämen kiitollisuudella Isää Jumalaa ja Herraa Jeesusta kohtaan. /Kol_3:16-17/
”Aina ja iankaikkisesti” -käännös  liittyy UT:ssa aina tuleviin maailmanaikohin (kreik. aion; ”iankaikkisuuksiin”), jolloin Jumalan valmistama pelastus Kristuksen Jeesuksen kautta alkaa tulla ilmi ja toteutua myös kaikkien ihmisten  ja koko luomakunnan osalle. /Fil_2:9-11/

Inspiroidussa vanhan kreikan alkutekstissä löytyy tuon käännöshimmelin ”aina ja iankaikkisesti” takaa seuraavat ilmaisut.

1)tous aionas ton aionon (UT:ssa 16 kertaa) ja 2)tous aionos ton aionon (UT:ssa yhden kerran)

Ensimmäisessä ilmauksessa on maailmankausien (kreik. aion) monikkomuoto aionas kun taas jälkimmäisessä tekstissä sen yksikkömuoto aionos.

Molempien lauseiden lopussa sama monikko aionion eli aionit tai maailmankaudet, joka viittaa maailmankausien luokkaan tai joukkoon.

Prepositiot tous ja ton  [Strong G3588] ilmaisee genetiivin eli sen, että molemmat sanonnat liittyvät  aioneita koskeviin asioihin eli yleensä tekstissä edellä ilmoitettuun totuuteen;
esim. hänelle kunnia seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja iankaikkisesti! Amen. (Ef. 3:21)

”aina ja iankaikkisesti” -sanonnassa oleva käännössana, rinnakkaiskonjuktio ”ja” myös puuttuu tässä kohtaa tyystin alkutekstistä; suomenkielen ”ja” vastine on vanhassa kreikassa kai.
Samoin alkukreikan termi aei, mikä tarkoittaa ”aina”, puuttuu em. sanonnasta.

Konkordanttinen menetelmä on tässäkin alkukielelle uskollinen kääntäessään joka kohdassaan johdonmukaisesti suomalaisen Sf38-käännöksen ”aina ja iankaikkisesti” seuraavasti.

1)for the eons of the eons ja 2)of the eon of the eons

eli edellä olevan mukaan suomennan tuon vastaavalla tavalla suomen kielelle:

1)aionien aionien aikana (tulevat maailmanajat)  ja 2)aionien aionin aikana (tuleva maailmanaika);
tai
1)maailmanaikojen maailmanajoiksi (tulevat aionit) ja 2)maailmanaikojen maailmanajaksi (tuleva aioni).

tai ehkä suomenkielellä paremmin ymmärrettäväksi:

1)edessä päin olevien maailmanaikojen aikana ja 2) edessä päin olevan maailmanajan aikana (sen tuhatvuotisen).

 

Käytän tässä maailmankauden rinnalla myös aioni -termiä, koska myös se on suomen kielessä tunnistettavissa /Tästä tarkemmin/.
Näin tulee mielestäni sanonnan merkitys myös ymmärrettäväksi, kun sen liittää sen edellä olevaan asiakokonaisuuteen eli luotujen sydämestä lähtevään kiitollisuuteen tulevina maailmankausina. Näissä kohdin ylistetään siis aina Isän Jumalan kunniaa ja Kristuksen Jeesuksen herrautta, jotka alkavat tulla ilmi eli näkyväksi maailmalle ja maailmankaikkeudelle tulevien maailmanaikojen aikana!

 

”aionien aionien aikna ja aionien aionin aikana” –käännöstapa tuo mielestäni luonteenomaisesti heprealaisen ilmaisun ymmärrettäväksi nykykielelle (niin kuin sekä englannin- että saksankieliset konkordanttiset menetelmät sen myös kääntävät).

Taustalla on siis heprealainen idiomi, jolla suurin ilmaistaan vertaamalla sitä muihin luokkaansa kuuluviin.

Näin esimerkiksi

  • ”kaikkein pyhin” on hepreassa ”pyhien pyhä”, ja ilmaisee sen, että temppelin kaikkein pyhin on temppelin pyhistä tiloista tärkein.
  • ”korkeaveisu” ilmaistaan hepreassa ”laulujen laulu”, joka tarkoittaa suurinta laulujen joukossa.
  • ”aionien aionit” tai ”aionien aioni” tarkoittavat suurimpia aioneita maailmankausien joukossa eli niitä tulevia (nykyista Pahaa mailmankautta seuraavia) aioneita, jolloin Jumalan suunnitelma Kristuksen Jeesuksen kautta tulee näkyvällä ja konkreettisella tavalla toteutumaan. Jälkimmäinen viimeisenä ja suurimpana uuden Maan ja uuden Taivaan aikana.

Sitten on kyllä kohtia, jolloin käännöstyössä on kunnioitettu alkuperäisen ilmauksen merkitystä.

  • ”herrain herra”, jolla tarkoitetaan Kristusta Jeesusta, joka tulevina maailmanaikoina (kreik. aion) on suurin Herra herrojen joukossa
  • ”kuningasten kuningas”, jolla tarkoitetaan Kristusta Jeesusta, jolla on ylin valta maailman kuninkaiden joukossa.

 

Katsotaan joitain noita jakeita seuraavassa niin, että korvataan ”aina ja aiankaikkisesti” -käännösilmaukset johdonmukaisesti ”tulevien maailmanaikojen ajan” -käännöksillä. Mietipä kohdallasi tulevatko jakeet ymmärrettävämmiksi.

hänelle kunnia seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja iankaikkisesti tulevan maailmanajan aikana! Amen. (Ef_3:21) – Tämä tapahtuu, kun nykyinen seurakunta on tullut temmatuksi taivaallisiin ja Herran Jeesuksen tuhatvuotinen hallinto Maan päällä toteutuu.

joka antoi itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden, pelastaaksensa meidät nykyisestä Pahasta maailmanajasta meidän Jumalamme ja Isämme tahdon mukaan!
Hänen olkoon kunnia aina ja iankaikkisesti tulevien maailmanaikojen aikana! Amen
. (Gal. 1:4-5) – viitataan tuleviin maailmankausiin, joihin uskovat ylöstempauksen kautta pelastetaan.

Mutta minun Jumalani on rikkautensa mukaisesti täyttävä kaikki teidän tarpeenne kirkkaudessa, Kristuksessa Jeesuksessa. Mutta meidän Jumalallemme ja Isällemme kunnia aina ja iankaikkisesti tulevien aionien aikana! Amen. (Fil. 4:19-20) – tässä viitataan uskoville luvattuihin taivaallisiin jako-osuuksiin ja muihin siunauksiin, jotka toteutuvat seurakunnan ylösnousemuksen jälkeen.

 

Aikojen kulku on Raamatussa jaettu kolmeen suureen luokkaan:
Aika ennen aioneita (maailmanaikoja) /1. Kor_2:7/,
Aionit eli maailmanajat, joissa nykyään eletään ns. Pahaa maailmanaikaa /Gal_1:4/; /1. Joh_5:19/. /Näistä tarkemmin/
Aionien jälkeinen aika, ns. täyttymyksen aika, jolloin Jumalan rakkaus Kristuksen Jeesuksen kautta on saavuttanut kaikki /Fil_2:9-11/.


Koko Jumalan ilmoitus – totuuden sana
/Ps_119:160/ – toteutuu aioneiden ja niihin sisältyvien talouskausien (kreik. oikonomia) kautta kohti sitä päämäärää, jonka Hän itse on tahtonsa mukaisesti asettanut /1. Tim_2:4/.
Etenee siis ajallisesti ja vaiheittain eteenpäin.

Raamatun mukaan on menneitä maailmankausia, nykyinen maailmankausi ja tulevia maailmankausia.
Herran Jeesuksen tullessa Messiaana pelastamaan kansansa Israelin suuren ahdingon alta ja tuomitsemaan elävät kansat /Matt_25:31-33/ tapahtuu aionien ketjussa taitekohta ja siirrytään nykyisestä Pahasta maailmanajasta tulevaan (ja myöhemmin tuleviin) parhaisiin maailmanaikoihin; /Tästä tarkemmin/

Näin siis ”aina ja iankaikkisesti” -käännöskummajaisen takaa alkutekstissä löytyy ilmaus, jolla viitataan tuleviin (ei aina oleviin) hyvien maailmankausien ryhmään. Maailmankausiin, joista Raamattu käyttää myös nimitystä Herran päivä /Ilm_1:10/; /Jes_2:12/;/Sak_14:9/ ja Jumalan Päivä /2. Piet_3:12-13/; maailmankausiin jotka seuraavat nykyistä, pahaa Ihmisen Päivää /1. Kor_4:3/.

On kuitenkin erittäin arvokasta tietää, etteivät ne: aionit ole ”ikuisia” menneisyydessä eivätkä ”ikuisia” tulevaisuudessa, vaan niillä on selvät (Jumalan niille määräämät) rajat /Tästä tarkemmin/. Käännöstekele ”aina ja iankaikkisesti” hämmentää ja antaa epämääräisyydessään kuvaa ajattomuudesta; samalla se häivyttää Jumalan – Kirjoituksissa ilmoittamaa – suurta ja aikataulutettua suunnitemaa: sen vaiheita ja sen vääjäämätöntä ja vaiheittaista etenemistä kohti päämäärää /1. Kor_15:20-24/.

 

Eikä Kristuksen herraus ja hallinto ole suinkaan Raamatun mukaan ”ikuista” (”loputonta”), vaan tulevien maailmankausien ajan kestävää, kuitenkin kaikkivaltaista, mutta maailmankausiin rajoittuvaa. Kristuksen hallinto kestää siihen saakka, kunnes vihollisista viimeinen (toinen kuolema) /Ilm_20:11-15/ on kukistettu ja Hän aionien päättyessä luovuttaa vallan takaisin Isälleen saatuaan suuren Tehtävänsä suoritetuksi /1. Kor_15:20-28/.
Ja kun kuolema lopullisesti kukistetaan, niin elämä tietenkin tulee jatkumaan kuolemattomana (myös kaikkien ihmisten ja koko luomakunnan osalta) tulevien maailmankausien (aionien) jälkeen /Fil_2:9-11/!

 

 

Paavalin evankeliumi – voimassa NYT!

 

Mikä ihmeen Paavalin evankeliumi?
Mistä sellainen löytyy ja miksi sen olemassaolosta ei juurikaan puhuta?
Uuden testamentin alkuteksti puhuu kuitenkin aivan nimenomaisesta Paavalin evankeliumista /Gal_2:7/, joka eroaa sisällöltään monessa suhteessa Israelille kohdistetusta ns. Kuningaskunnan evankeliumista, vaikka molempien ytimenä on Jeesus Kristus.

Paavali sai evankeliuminsa suoraan ylösnousseelta Kristukselta /Gal_1:11-12/, eikä siis Jeesuksen seurassa aiemmin vaeltaneilla apostoleilta. Esimerkiksi Pietarilla oli vaikeuksia Paavalin sanoman ymmärtämisessä /2. Piet_3:16/. Paavalin evankeliumissa oli kuitenkin aivan mullistava – ennen kuulumaton – ilmoitus ja hänellä oli täysi työ pitää se puhtaana erilaisilta lisäopeilta (esim. Galatalaiskirje, 1. Korintolaiskirje). Hänen evankeliuminsa kohderyhmänä ovat tänään – ensimmäistä kertaa koko raamatunhistoriassa – kansat (joiden joukossa Israelilla ei tällä hetkellä ole mitään erityisasemaa). Vain hänen evankeliumissaan esiintyy vanhurskautus (syyttömäksi julistaminen) pelkän uskon perusteella! Vain hänen evankeliumissaan tuodaan sovitus koko laajuudessaan esiin! Mitä sitten ns. uskonpuhdistuksessa aikoinaan oikeastaan tapahtui? Ei kai mitään muuta kuin, että reformaattorit  löysivät tuon Paavalin evankeliumin ja sen opetuksen ja toivat sen sisältöä esille!

Paavali sai ylösnousseelta Kristukselta nimityksen ja toimeksiannon /Apt_26:16/.

Hänet erotettiin (eriytettiin) juutalaisten apostolien joukosta kansoja varten (Room. 1:1).

Hänelle uskottiin aivan erityinen ilosanomasanoma kansoille /Gal_2:7/; (1 Tess, 2:4; 1 Tim. 1:11; Tiit. 1:3).

Miksi tämä evankeliumi sitten julkaistiin?

Koska tämä evankeliumi on ollut Jumalassa salattuna maailmanaikojen alusta alkaen odottamassa Hänen julkaisuhetkeään /Ef_3:8-11/.

Ja koska oikea aika tämän evankeliumin julkistamiselle käynnisti Israelin tilapäinen ”hyllytys” (so. vielä meneillään oleva määräaikainen kirouksenaika). Ja juuri tämä Israelin määräaikanen ”sivuunlaitto” on koitunut tämän ajan kristityille rikkaudeksi, koskapa Jumala kokoaa tänä aikana eri kansoista Kristuksen seurakuntaruumiin jäsenistön /Room_11:12/ sen myöhempiä, taivaallisia tehtäviä varten /Fil_3:20-21/.

Paavalin sanoma eroaa olennaisesti sisältönsä, vastaanottajakuntansa ja lupaustensa puolesta siitä evankeliumista eli Kuningaskunnan evankeliumista, joita kaksitoista apostolia julisti juutalaisille. Jälkimmäisillä oli tehtävä Herralta nimenomaan Israelille. He julistivat profeettojen ja Herran Jeesuksen lupaamaa maanpäällistä valtakuntaa (tarkemmin kreik. basileia so. kuningaskuntaa) ja sen toteutumista /Apt_1:3/; (Jaak. 2:5; 2 Piet. 1:11; Ilm. 1:9, 11;5).
Tämä kuningaskunta (ei siis mikään tasavalta) ja sen periaatteet olivat heidän sanomansa elementtejä /Matt_28:18-19/; /Apt_2:38/; (Mark. 1:4; Matt. 3:2, 4:17; Apt. 3:19).
Hän, joka tämän uskossa tuolloin vastaanotti, sai syntien anteeksiannon ja lupauksen tulevan kuningaskunnan (eli tuhatvuotisen, maanpäällisen valtakunnan) kuninkaallisista ja papillisista viroista /1. Piet_2:9/; (Ilm. 1:6, 5:10).
Ei-israelilaiset – siis kansat – oli suljettu näiden lupausten ulkopuolelle. He saattoivat, kun he Jumalaan ja Kristukseen uskoivat, odottaa vaatimattomampaa siunausosuutta kuningaskunnan vieraina ja asukkaina.

Myös Paavali julisti lyhyen aikaa evankeliumia kuningaskunnasta maanmiehilleen ulkomailla samalla kun myös kansoja kutsuttiin uskomaan Kristukseen (Apt. 17:30-31) . Mutta kun juutalaiset niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin – joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta – hylkäsivät kuningaskunnan evankeliumin , niin samalla he hylkäsivät myös Messiaansa tulemisen /Apt. 28:25-28/ (Apt. 13:45-47).

Tämän (ns. ylimenokauden talouskauden) päättyessä juutalaiset tuomittiin paatumuksen tilaan ja – jo Vanhassa testamentissa moneen kertaan heille luvattu – kuningaskunnan toteutuminen tuli siirretyksi tuntemattoman pitkään tulevaisuuteen /Room_11:25/ . Samoin kahdentoista apostolin evankeliumia juutalaisille lakattiin julistamasta. Kuitenkin tänään on voimassa /2. Tim_3:16-17/.

Nyt astui Paavalin erityinen evankeliumi (60 luvun alusta alkaen) voimaan!
Tämän ilosanoman olemassaolo ja sisältö oli ollut tuohon asti vaiettu salaisuus /Room_16:25-27/; /Ef_3:2-3/.

Nyt uskon kautta Kristuksen vastaanottaneet on määrätty taivaallisia (maapallon ulkopuolisia) tehtäviä varten ja omistamaan taivaalliset siunaukset /Ef_1:3/; /Ef_2:6/. Heidän pelastumisensa, sovituksensa, vanhurskautuksensa ja kirkastumisensa on yksin ylitsevuotavan ja ylivoimaisen armon (Jumalan lahjasuosiollisuuden) hedelmää! Tämän Jumalan armon vaikutuksen ensimmäisenä malliesimerkkinä (kreik. typos) /Fil_3:17/ ja prototyyppinä (kreik. proton) /1. Tim_1:16/ meillä on Paavali /Tästä tarkemmin englanniksi/.
Israelin toivo ja odotus taas liittyy tuleviin maanpäällisiin lupauksiin.

Miksi sitten tätä ilosanomaa ei nykyään juurikaan julisteta?

Tänä päivänä – kun liki 2000 vuotta on kulunut hänen evankeliuminsa julkistamisesta – on maailma täynnä erilaisia, eri opillisin painotuksin suuntautuneita kristillisiä suuntia, joista jokainen uskoo olevansa tulkinnoissaan oikeassa. No, täytyyhän sitä tietenkin asiaansa uskoa. Mutta, mikä tämän on voinut saada aikaan? Miksi ylösnousseen Herran meille kansoille Paavalin kautta antama evankeliumi ja sen voima on päässyt hiipumaan? Eikö Paavali korostanut kirjeissään, että nimenomaan hänet on asetettu kansojen opettajaksi? Onko Jumala määrännyt meille kansoille sellaisen opettajan, jonka opetus on epäselvää, moninaisia tulkintoja vaativaa tai erilaisiin vertauksiin kätkettyä? Eikö hyvä opettaja tunne oppilaitaan ja muodostaa opetuksensa niin, että se on selkeää ja ymmärrettävää ja niin, ettei tulkkeja välissä tarvita? Eikä siinä ole mitään muuta kuin mitä siinä on suoraviivaisella maalaisjärjellä luettavissa /2. Kor_1:13/.

Tätä ei ehkä tarvitse ihmetellä, kun muistaa, miten jo muutaman vuoden kuluttua siitä, kun Paavali julisti evankeliuminsa Galatian seurakunnalle, oli seurakuntaan tullut uusia ”mestareita”, jotka opettivat, että tämä ei aivan  riitä! Tähän ilmoitukseen pitää vielä lisätä jotakin! /Tästä tarkemmin/
Ja näin – harmittomilta vaikuttaneet lisävaatimukset saivatkin aikaan sen, että ilo katosi uskovien elämästä! Galatalaiskirjeen 1. luvussa Paavali moneen kertaan ennustaa näiden  oppien tulon ja julistaa, että ”kun joku julistaa evankeliumia vastoin sitä, minkä te olette saaneet, olkoon kirottu”! Alkukielessä on suomennoksen ”vastoin” takana kreikan sana para, joka tarkoittaa ohessa, rinnalla; Näin Paavalin mukaan hänen evankeliumiinsa rakennetut lisäykset (kuten erilaiset ihmissuoritteiset rituaalit) tuovat kirouksen (siunauksen vastakohdan) niin opettajilleen kuin niille jotka siitä ravinnon saavat: usko horjuu, hämmennystä syntyy ja ilo alkaa hiipua.

Paavali näki tämän toisenlaisen evankeliumin tai ”sekaevankeliumin” leviämisen uhkan (ja koki myös sen toteutumisen jo elinaikanaan) kirjoittaessaan viimeiseen kirjeeseensä jälkisäädöksensä /2. Tim_2:2/.

 

p.s.

Ja näinhän tämä on tähän päivään mennessä todella toteutunut.
Kirkot näyttävät pitävän ”pyhänä” evankeliuminaan nimenomaan Jeesuksesta 2000 vuotta sitten kertovia neljää evankeliumikertomusta. Kertomuksia, joissa Jeesus oli kuitenkin tuolloin lähetetty yksinomaan Israelin kansan ”kadonneiden lammasten” tykö /Matt_15:24/. Mutta samalla ne toissijaistavat tai jopa kieltävät Paavalin ristin evankeliumin merkityksen (sanoma rististähän alkaa vasta Kristuksen ristiinnaulitsemisesta ja ylösnousemisesta) tämän päivän evankeliumina. Kieltävät, vaikka itse ylösnousseen Herra on sen meille välittänyt apostoli Paavalin kautta juuri tämän päivän voimassaolevaksi, pyhäksi ilosanomaksi /Gal_1:11-12/. Tämä tuli vahvistetuksi jälleen kerran, kun esim. luterilainen kirkko häivytti tyystin Paavalin välittämän evankeliumin merkityksen ns. uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlavuonna /Tästä tarkemmin/.

 

Maailmankausien jälkeen – täyttymys!

Raamatussa on tunnistettavissa viisi eri maailmankautta (kreik. aion). Mm. kreikkalaiset ajattomuuden filosofiat ovat aikojen kuluessa hämärtäneet tämän termin alkuperäismerkitystä ja niin se on tullut nykyisin useassa kohdin korvatuksi epämääräisillä ilmaisuilla kuten ”Iankaikkisuus”, ”ikuisuus” tai ”maailma”. Mutta raamatusta löytyy monia kohtia, jotka puhuvat näiden ”ikuisuuksien” rajallisesta kestosta sekä niiden ajallisista peräkkäisyyksistä. Heprean kielen tarkka sanavastine kreikan aionille on olam. Raamattu ei tunne ajattomuutta, vaan koko raamatun punainen lanka toteutuu Jumalan suunnitelmassa peräkkäisten maailmankausien aikana siihen suureen päämäärään, jonka Hän Kristuksen Jeesuksen kautta on asettanut ja jonka Hän myös tulee toteuttamaan.

mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi ja jonka välityksellä hän myös on luonut maailmat (Hepr. 1:2; Sf92)
(CLV) Hb 1:2
in the last of these •days speaks to us in a Son, Whom He -°appoints enjoyer of the allotment of all, through Whom He also makes the eons;

Edelle olevassa jakeessa on kreikan aionit käännetty virheellisesti ”maailmoiksi”, mikä vaan vahvistaa tuon ilmaisun merkityksen ymmärtämisen hämäryyttä. Nämä aionit muodostavat kuitenkin Jumalan suunnitelman aikakehyksen ja samalla ne muodostavat raamatun kokonaisilmoituksen aikajanan. Edellä oleva kohta kertoo siitä, miten Jumalan on tehnyt tämän suunnitelmansa ja sen ajallisesti lohkonut  peräkkäisiin maailmankausiin.

Sillä hänestä ja hänen kauttansa ja häneen on kaikki; hänelle kunnia iankaikkisesti! Amen. (Room. 11:36)
(CLV) Ro 11:36
seeing that out of Him and through Him and for Him is •all: to Him be the glory for the eons! Amen!

Kahta viimeistää maailmanaikaa kutsutaan sanatarkasti ”aionien aioniksi” tai monikkomuodossa ”aionien aioneiksi”. Tällä ilmaisutavalla on Jumala halunnut tuoda esiin sen, miten Hänen pelastussuunnitelmansa loppukausi alkaa tulla ilmi ja näkyväksi koko luomakunnalle. Vastaavia, analogisia ilmauksia, raamattu käyttää, kun puhuu ”laulujen laulusta” (korkea veisu) tai ”pyhien pyhästä” (kaikkein pyhin). ”Laulujen laulu” edustaa korkeinta laatua laulujen joukossa. ”Kaikkein pyhin” edusti aikanaan paikkaa, jossa Israelin Jumala asui kansansa keskuudessa Ilmestysmajassa. ”Aionien aionit” taas kuvaavat niitä viimeisiä maailmankausia, jolloin Jumalan näkyvä hallinto alkaa tulla ilmi ja toteutua  koko luomakunnan osalle; nämä ovat myös maailmankausia, jolloin pahan valta tulee kokonaan poistetuksi.

Ajattomuuden myytti on kuitenkin päässyt tavanomaisissa käännöksissä vaikuttamaan sen, että nämä viimeisiä maailmankausia koskevat termit on käännetty hämärillä ilmauksilla ”aina ja iankaikkisesti” tai ”iankaikkisesta iankaikkiseen”. Ja nämä kun vielä esitetään teologisella auktoriteetilla ja ehkäpä syvällä äänenpainollakin, niin eipä siinä monestikaan auta kristikansan muuta kuin ”ottaa vastaan”. Edelleen se näkyy uskonnollisessa kielenkäytössä: ”siirtyi ajasta iäisyyteen”, ”ajan rajan tuolle puolelle”, ”jätti tämän ajan” jne.

Mistä sitten nämä ”ikuisuudet” sitten alkavat ja mihin ne päättyvät?
Vastaukset löytyvät raamatusta – ja kun opimme ymmärtämään niiden alkuperäiset merkitykset ja rajalliset kestot.

Jumalan ilmoitus alkaa ensimmäisestä maailmankaudesta eli aionista: Alussa Jumala loi taivaan ja maan.  Mutta heti seuraavassa jakeessa (1. Moos. 1:2) tuo maailma oli joutunut kohtaamaan katastrofin: Maa oli tullut (hepr. hayah) sekasortoiseen tilaan (hepr. tohu-wa-bohu). Mutta tätä tapahtumaa ennen oli jo tapahtunut jotain järisyttävää, jotain peruuttamatonta. Tästä on koko Vanha testamentti vaiennut. Tästä ei kerrottu edes juutalaisille opetuslapsille. Tämä paljastettiin vasta Kristuksen ilmestyksen kautta Paavalille. Nimittäin

vaan me puhumme salattua Jumalan viisautta, sitä kätkettyä, jonka Jumala on edeltä määrännyt ennen maailmanaikoja meidän kirkkaudeksemme (1. Kor. 2:7)
niinkuin hän ennen maailman perustamista oli hänessä valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään, rakkaudessa, edeltäpäin määräten meidät lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta, hänen oman tahtonsa mielisuosion mukaan, (Ef. 1:4-5)
CLV Eph 1:4 – Eph 1:5
according as He chooses~ us in Him before the disruption of the world, we to be holy and flawless in His sight,
in love -designating us beforehand for the place of a son for Him through Christ Jesus; in accord with the delight of His •will,

Edellä olevista jakeista käy selvästi ilmi se, että valinta ja ennalta määräys nykyisen Armon hallintokauden uskoville on tapahtunut Jumalan puolelta jo kaukana menneisyydessä: ennen maailmanaikoja, ennen ”ikuisuuksia” ja ennen raamatun toisen jakeen maailman katastrofin (kreik. katabole) tapahtumia, ja siis jo ennen ensimmäisen ihmisen luomista.

Maailmankausien lopun – jolloin Jumalan pelastussuunnitelma koko kattavuudessaan tulee saavuttamaan päämääränsä – ylösnoussut Herra ilmoittaa edustajalleen, apostoli Paavalille seuraavassa.

Sillä niin kuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa, mutta jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus, sitten Kristuksen omat hänen tulemuksessaan; sitten tulee loppu, kun hän antaa valtakunnan Jumalan ja Isän haltuun, kukistettuaan kaiken hallituksen ja kaiken vallan ja voiman. Sillä hänen pitää hallitseman ”siihen asti, kunnes hän on pannut kaikki viholliset jalkojensa alle”. Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema. Sillä: ”kaikki hän on alistanut hänen jalkojensa alle”. Mutta kun hän sanoo: ”kaikki on alistettu”, niin ei tietenkään ole alistettu se, joka on alistanut kaiken hänen allensa.  Ja kun kaikki on alistettu Pojan valtaan, silloin itse Poikakin alistetaan sen valtaan, joka on alistanut hänen valtaansa kaiken, että Jumala olisi kaikki kaikissa. (1. Kor. 15:22-28)

Poika on saanut valtuutuksensa Isältä Jumalalta. Kun Kristus on saanut maailmanaikojen kuluessa suuren pelastustehtävänsä suoritettua, niin Hänetkin sitten alistetaan Jumalan vallan alle. Herran Jeesuksen valta ei siis kestä loputtomasti tai ”aina ja iankaikkisesti”, vaan saavuttaa täyttymyksen, kun toisen kuoleman (Ilm. 21:8) valta tulee kukistettua maailmanaikojen päättyessä. Tällöin kaikkivaltiaan Jumalan koko suuri projekti Kristuksen Jeesuksen kautta tulee saavuttamaan arvoisensa maalin. Tällöin Jumalan rakkauden tunteminen Kristuksessa Jeesuksessa on tullut kaikkien ihmisten osaksi ja riemuksi (Fil. 2:9-11).

Kadotus vai menetys?

 

Miten paljon tämän ”kadotukseen joutumisen” pelko on hämmentänyt ja pelottanut ihmisiä?
Minkälainen vaikutus ”iankaikkisen kadotuksen” julistamisella on oikeastaan ollut (ja on edelleen) ihmisiin?
Miten kirkollisilla ja muilla ”hengellisillä” auktoriteeteilla on ollut vaikutusta ”kadotus” -opin syntymiseen?
Miten Jumalan kaikkivoipaa rakkautta voi ”ikuisen kadotuksen” opetusta vasten ymmärtää?
Tunnistavatko Kirjoitukset oikeasti lainkaan tällaista ”piinapaikkaa”?
Onko lopultakin kyse suuresta valheesta, jolle uskonnollisen vallankäytön pönkittänä on rakennettu ”totuuden status”?
Oletko itse joutunut käymään painia tämän asian kanssa?

Kun tavallisissa raamatunkäännöksissä puhutaan kadotukseen tuomitsemisesta, niin inspiroidussa alkukielessä ei ole näiden käännösten takana mitään paikkaa nimeltä ”Kadotus”, vaan käännössanojen takaa löytyvät ainoastaan (tuolloin yleisessä puhekielessä käytetyt) verbit eli teonsanat. Ensimmäinen verbi on katakrino, jonka Konkordanttinen käännös purkaa elementeiksi DOWN-KRINO. Toinen alkukielen ilmaisu, joka toisinaan ja rankasti käännetään ”kadotukseen joutumiseksi” on apollumi, morfeemi-elementeiksi purettuna FROM-WHOLE-LOOSE.

krino tarkoittaa oikeuden asettamista, oikeudellisen ratkaisun tekemistä.
katakrino taas oikeuskäsittelyä, jossa täydellinen tuomari johtaa oikeuskäsittelyä epätäydellisten vertaistensa kohdalla (ikään kuin vastakkaisesti). Tässä oikeuskäsittelyssä tuomarina on täydellinen ihminen, Ihmisen Poika, Jeesus Kristus. Hänelle on Isä Jumala antanut tulevaisuudessa täyden vallan tuomita eläviä ja kuolleita.
Ja hän on antanut hänelle vallan tuomita, koska hän on Ihmisen Poika. (Joh. 5:27)

Kun Paavali toteaa:
mutta kun meitä tuomitaan, niin se on meille Herran kuritusta, ettei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi. (1. Kor. 11:32)

niin edellä esiintyy lihavoitujen teonsanojan takana alkutekstissä nämä molemmat termit: krino ja katakrino. Paavali antaa tässä ymmärtää, että uskovat ovat koko ajan ”tuomion alla”, nimittäin Jumalan kasvattavan ja kurittavankin oikeaan ohjauksen alla, jota heissä oleva Kristuksen Henki prosessinomaisesti toteuttaa. Uskovat ovat siis tänään Kristuksessa ja Hän ikään kuin heidän rinnallaan vie Henkensä kautta tuota kasvatustyötä eteenpäin. Suuri osa ihmiskunnasta, joka ei edes kykene uskomaan /2. Tess_3:2/, johdatetaan tuntemaan oma tilansa ja Kristuksen sovitustyön merkitsevyys kohdallaan myöhemmän, näkyvän oikeuskäsittelyn (ns. Suuren valkean valtaistuimen tuomion) kautta.

Itse asiassa Jeesus antaa tästä tulevasta oikeuskäsittelystä ennakkoesityksen Johanneksen evankeliumin 8. luvussa. Hänen eteensä tuodaan aviorikoksesta yllätetty nainen, jonka kiinniottajat esittivät Mooseksen lakiin vedoten kivitettäväksi. Jeesuksen kysymys heille: ”Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä”, osoitti kuitenkin heidän epätäydellisyytensä toimia tuomarina toisen epätäydellisen kohdalla. Edelleen Hänen sanoessaan: ”En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee” Jeesus antoi ymmärtää, että Hänelle on annettu valta täydellisenä ihmisenä (Ihmisen Poikana) tuomita ihminen, mutta Hän kieltäytyi tässä ”kuolemantuomiosta” vaan antoi naiselle ”oikeaan ohjauksen (krino) tuomion”.

apollumi taas tarkoittaa menettämistä, menehtymistä tai kuihtumista
Konkordanttinen käännös antaa tälle perusmerkityksen lose. Idiomaattisesti se kuitenkin käyttää monesti kolmea englannin kielen sanavastinetta käännöksessään:
lose eli menetettyä tilaa kuvaavana verbinä,
destroy eli menettää peruuttamattomasti, tuhoutua ja
perish eli menehtyä, turmeltua, rikkoontua, kuihtua

Esimerkiksi kohdassa
sillä Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä kadonnut on”. (Luuk. 19:10)
(CLV) Lk 19:10
For the Son of •Mankind came to seek and to save the °lost.”

ei ole käännetty ”mikä on joutunut kadotukseen”, koska se kuullostaisi hieman oudolta. Jae kuvaa kuitenkin ihmisen ja ihmiskunnan – Aadamin rikkomuksen tähden – menetettyä tilaa elämänyhteydestä Luojaansa. Samasta ihmiskunnan kelvottomasta, ”kadotetusta” nykytilasta kertoo myös seuraava Psalmin kohta.

Mutta kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvää on, ei yhden yhtäkään. (Ps. 14:3)

Seuraavassa jakeessa ”apollumi” taas kuvaa peruuttamatonta menetystä, surmaamista, ei ”kadotukseen joutumista”.
Mutta kun he olivat menneet, niin katso, Herran enkeli ilmestyi Joosefille unessa ja sanoi: ”Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä ja pakene Egyptiin, ja ole siellä siihen asti, kuin minä sinulle sanon; sillä Herodes on etsivä lasta surmatakseen hänet” (Matt. 2:13)

Seuraavan jakeen alkukielen ”apollumi” kuvaa taas astioiden rikkimenemistä.

Eikä nuorta viiniä lasketa vanhoihin nahkaleileihin; muutoin leilit pakahtuvat, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini lasketaan uusiin leileihin, ja niin molemmat säilyvät.” (Matt. 9:17)

Seuraavassa Paavali kehottaa vahvempaa veljeä kiinnittämään huomiota epäjumalille uhratun lihan syömisessä heikomman veljen läsnä ollessa, koska se saattaa vaikuttavaa turmelevasti hänen uskoonsa.
Sinun tietosi kautta turmeltuu silloin tuo heikko, sinun veljesi, jonka tähden Kristus on kuollut. (1. Kor. 8:11)
(CLV) 1Co 8:11
For the |weak one is perishing~ also iby your •knowledge; the brother because of whom Christ died.

Seuraava Luukkaan evankeliumin kohta taas puhuu hiuskarvan ”kadotukseen joutumisesta”.
Mutta ei hiuskarvaakaan teidän päästänne katoa. (Luuk. 21:18)

(CLV) Lk 21:18
And a hair o of your •head should by no means be perishing~.

”Joutua Kadotukseen” -termin takaa siis löytyy inspiroidussa alkukielessä nämä kaksi kantailmaisua: katakrino ja apollumi. Ne on jouduttu kielenkäytön selkeyden takia kääntämään tilanteen mukaan monellakin eri nykykielen vastineella niin kuin edellä on käynyt ilmi. Mutta missään kohti ei niiden takaa löydy alkutekstissä ”Kadotus” nimistä paikkaa. Verbejä on aikanaan käytetty tavallisina arkikielen puhesanoina monessakin eri yhteyksissä. Katakrino viittaa tulevaan oikeudelliseen ratkaisuun johtavasta oikeuskäsittelystä, jonka tuomarina on täydellinen ihminen. Apollumi taas kuvaa (jo noiden alkukielen sanaelementtienkin mukaan) menetystä, menetyksen kokemista jossakin asiassa.

Uskosta osattomat ihmiset kokevat ”iankaikkisen” menetyksen eli sen maailmanajallisen (kreik. aionion) /tästä tarkemmin/ elämän kadottamisen, joka taas tulee uskovien osaksi.

Uskosta osattomat ihmiset nukkuvat raamatun mukaan tuon ”iankaikkisuuden” ajan syvässä kuoleman unessa, kunnes heidät herätetään kuolleista ”katakrinoon” eli Suuren valkean valtaistuimen oikeuskäsittelyyn (Ilm. 20:11-15).

Kun hukkaat avaimesi, kadotat sen, joudut kokemaan menetyksen siltä osin, niin etkö ilmaise asiasi toteamalla: ”olen kadottanut avaimeni”; etkä kaanaankielisesti: ”avaimeni on joutunut kadotukseen”?
Sanat sisältävät merkityksiä. Ne muodostavat kielen perusrakenteet.
Äidinkieli toimii ajattelumme alustana. Sanat välittävät meidän ajatteluumme mielikuvia, käsitteitä, joita sitten yhdistelemme kuvittelun ja päättelyn keinoin ymmärtääksemme asiakokonaisuuksia ja oppiaksemme uutta. Mutta termien sisällöillä voi olla myös merkityshistoriansa, joka poikkeaa siitä, miten ilmaisu tänä päivänä käsitetään. Siksipä merkitykset ilmaisuille on aina hyvä hakea ja päätellä (mikäli mahdollista) alkuperäisestä kontekstistaan: tässä Uuden testamentin kreikan originaaleista käsikirjoituksista lähtien, eikä vasta käännösvaiheessa, kun inhimilliset vikalähteet (erilaiset teologiset käsitykset, perimätiedot, auktoriteetit tai tunnustuskirjat) pääsevät vaikuttamaan siihen, miten termi lopulta hyväksytysti ”äännestetään” sisään viralliseen, tavanomaiseen käännökseen.                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                .

 

Maailmankaudet jonoon

 

Ehkäpä valtavin avainkäsite, mikä raamatunkäännösten myötä ajan saatossa on hämärtynyt – elleipä jopa pimentynyt – on maailmankauden käsite! Siihen on vaikuttanut kreikkalainen filosofia, esim. Platon, jonka mukaan tieto on kytköksissä ajattomiin, ikuisiin muotoihin tai ideoihin. Siihen ovat vaikuttaneet myös kirkolliset auktoriteetit, jotka ovat antaneet terminologisen epätarkkuuden siirtyä raamatun käännöksestä toiseen. Vanhoilla perinteillä ja tunnustuskirjoilla lienee myös oma vaikuttavuutensa. Niinpä tänä päivänä tavanomaisista raamatunkäännöksistä löytyvät hokemaluonteiset ilmaisut ”aina ja iankaikkisesti” ja ”iankaikkisesta iankaikkiseen” saavat kyllä (ehkäpä vielä syvällä rintaäänellä vahvistettuna) tavallisessa lukijan tai kuulijan ajatuksen tässä kohtaa pysähtymään. Mistä on oikein kysymys: ajattomuudesta? loputtomuudesta? äärettömyydestä? vai jostain muusta?

Paavali tuo esiin sen, miten tärkeää Jumalan ilmoituksen ymmärtämiselle on tietää sanojen alkuperäiset merkitykset, tietää mitä ne kontekstissaan ja aikanaan ovat tarkoittaneet.

Mutta jos en tiedä sanojen merkitystä, olen minä puhujalle muukalainen, ja puhuja on minulle muukalainen
. (1.Kor. 14:11)

Maailmankaudet muodostavat aikajatkuvuuden kehyksen Jumalan kokonaisilmoituksen ympärille. Koko Jumalan ilmoitus (raamattu) rajautuu näiden maailmanaikojen sisään. Jumala on suunnitellut ja luonut ne.
Kun raamatunkäännös ilmoittaa:
mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi ja jonka välityksellä hän myös on luonut maailmat. (Sf92: Hebr. 1:2)

niin eikö lukijalle tarjota tässä viestiä, että Jumala olisi luonutkin monia maailmoja? ”Ikuisuus” käännös-termiäkään ei ole tässä haluttu käyttää, koska lause kuulostaisi melko hassulta. Perustamisen kohteena ovat alkukielessä kuitenkin aionit eli maailmankaudet tai maailmanajat. Kyseisessäjakeessa tahdotaan kertoa, että Jumala on näiden maailmankausien takana, niin niiden suunnittelussa kuin myös toteuttamisessa! Ja joiden kuluessa Hän toteuttaa suuren suunnitelmansa Kristuksen Jeesuksen kautta.

(CLV) Hb 1:2
in the last of these •days speaks to us in a Son, Whom He -°appoints enjoyer of the allotment of all, through Whom He also makes the eons;

Tiesitkö että näiden kaikkien käännössanojen takana on vanhassa kreikassa (kielessä, jolla Uusi testamentti on kirjoitettu) yksi ja sama ilmaisu: substantiivi aion ja sen adjektiivimuoto aionion. Se on alun perin merkinnyt pisintä maailmankautta, joka raamatusta löytyy ja joiden varaan ja joille ajanjaksoille Jumalan pelastussuunnitelma rakentuu. Hepreankielessä – siis Vanhassa testamentissa – tämän tarkka sanavastine on olam. Kun puhutaan ainoan Jumalan kunniasta Jeesuksen Kristuksen kautta ”aina ja iankaikkisesti” (Room. 16:28), niin inspiroitu alkukieli käyttää ilmaisua   ”tous aionas ton aionon” eli sanatarkasti suomennettuna ”aionien aioneiden ajan”. Eli tässä puhutaan tulevista maailmankausista, jolloin Jumalan hallinto tulee Kristuksen kautta julkiseksi sekä maan päällä että koko maailmankaikkeudessa.

(CLV) Ro 16:27
to the only, and wise God, through Christ Jesus, be •glory for the eons of the eons. Amen!

Raamatussa on tunnistettavissa viisi tällaista aionia, samoin kuin aika ennen aioneja /1. Kor. 2:7/; /2. Tim_1:9/; /Tiit_1:2/.

Ensimmäinen aioni päättyi raamatun toisen jakeen kuvaukseen (1. Moos. 1:2).

Toinen, muinainen aioni, päättyi vedenpaisumukseen (2. Piet. 2:5).

Kolmatta maailmankautta elämme tänään. Paavali kuvaa tätä aionia ”nykyiseksi pahaksi maailmankaudeksi” /Gal._1:4/; /1. Joh_5:19/. Tämä kolmas kausi taas päättyy pahuuden kypsyttyä kukkaansa, uskosta luopumisen tapahduttua, antikristuksen astuttua esiin ja Israelin ahdingon päätyttyä Messiaansa paluuseen maan päälle, ja sitä seuraavaan kansojen tuomioon (Matt. 13:39, 2. Tess. 2:3, Jes. 26:8, Matt. 25:32-33).

Neljäs maailmankausi seuraa nykyistä ja tarkoittaa Israelille luvatun tuhatvuotisen Kuningaskunnan aikaa tämän Maan päällä. Kristus ”Kuningasten Kuningas” hallitsee koko maailmaa Israelin kautta. Israel toimii siunauskanavana koko maailmalle (Ef. 1:21). Vanhan testamentin lupaukset Israelille saavat täyttymyksensä.

Viides maailmankausi tulee neljännen päätyttyä ja Suuren valkean valtaistuimen tuomioiden tapahduttua. Tuon ajan kuluessa saavutetaan Kristuksen kautta Jumalan pelastussuunnitelman täyttymys (Room. 11:36) ja sen toteuduttua – ja tämän viimeisen aionin päätyttyä – Kristus luovuttaa vallan takaisin Isälleen:

Ja kun kaikki on alistettu Pojan valtaan, silloin itse Poikakin alistetaan sen valtaan, joka on alistanut hänen valtaansa kaiken, että Jumala olisi kaikki kaikissa. (1. Kor. 15:28)

 

 

WP2Social Auto Publish Powered By : XYZScripts.com

Ota yhteyttä