Jos joku ei pysy minussa, niin hänet heitetään pois

 

Jeesuksen vertaus Viinipuusta ja sen oksista herättää helposti epäilyksen ja kysymyksen.
Voiko uskova langeta pois uskosta ja menettää pelastuksensa?
Jeesuksen opetuksen mukaan, jonka Hän esitti juutalaisille oppilailleen, tämä on mahdollista.
Onko tämä vertauksen opetus Viinipuussa pysymisessä sitten voimassa tänään?
Onko ylösnoussut Herra välittänyt meille kuitenkin toisenlaisen seurakuntamallin?
Onko tämä kysymys askarruttanut sinua?

Jeesus esitti aikanaan vertauksen, jossa Hän kuvasi itseään totiseksi Viinipuuksi ja opetuslapsiaan tämän puun oksiksi (Joh. 15:1-7).

Jos joku ei pysy minussa, niin hänet heitetään pois niin kuin oksa, ja hän kuivettuu; ja ne kootaan yhteen ja heitetään tuleen, ja ne palavat. (Joh. 15:6)

(CLV) Jn 15:6
“If anyone should not be remaining in Me, he was cast out as a •branch, and it withered. And they are gathering them, and into the fire are they casting them, and they are being burned~.

Tuolloin elettiin Jeesuksen maallisen elämän aikaa. Elettiin aikaa, jolloin Hänet oli lähetetty ainoastaan Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö (Matt. 15:24). Elettiin ns. Jeesuksen lihaksitulon hallintokautta.

Tämä varoitus oli tuolloin aiheellinen. Tämä Jeesuksen antama varoitus oli suunnattu Hänen opetuslapsilleen. Opetuslapsille, joiden osana oli myös kokea vainoa. Monet olivat tuohon aikaan kutsutut, mutta vain harvat valitut (Matt. 22:14).

Kun ylösnoussut Herra pysäytti Paavalin Damaskoksen edustalla (Apt. 9) ja valtuutti hänet kansojen apostolin tehtävään, niin siirryttiin Helluntain hallinnon ajasta ns. Siirtymäkauden hallintoon. Tuolle talouskaudelle oli tyypillistä se, että Paavalin julistus kansoille alkoi astua etualalle samalla kuin Pietarin toiminta alkoi häipyä taka-alalle. Israel oli hylännyt Pietarin tarjoaman Ympärileikkauksen evankeliumin ja Jumalan suunnitelmissa alettiin siirtyä nykyiselle – aiemmin täysin vaietulle – Armon hallintokaudelle.

Ankarat vainot veivät Ympärileikkauksen evankeliumin kautta uskoon tulleita moniin koetuksiin. Toiset noista opetuslapsista kestivät vainoja loppuun asti, toiset ilmeisesti ottivat vastaan Paavalin julistaman evankeliumin, mutta monet luopuivat ja siirtyivät takaisin juutalaisen temppelipalvelun harjoittamiseen. Nämä olivat niitä, jotka ”kestivät ainoastaan jonkun aikaa, ja kun tulee ahdistus tai vaino sanan tähden, niin hän heti lankeaa pois” (Matt. 13:21).

Heprealaiskirje on kirjoitettu (noin 62 jKr.) juuri näille juutalaisille uskoville, joilla oli vaarana langeta pois uskostaan Herraansa. Heitä kehotetaan pysymään kuulemassaan opetuksessa, jotta eivät ajautuisi pois.

Sen tähden tulee meidän sitä tarkemmin ottaa vaari siitä, mitä olemme kuulleet, ettemme vain kulkeutuisi sen ohitse. (Hepr. 2:1)
(CLV) Hb 2:1
Therefore we |must more exceedingly be heeding •what is being heard, lest at some time we may be drifting by.

Heitä kehotettiin pysymään vainoissaan loppuun asti rohkeina ja pitää kunnianaan asua Herran huoneessa (eli pysyä Viinipuussa).
mutta Kristus on uskollinen Poikana, hänen huoneensa haltijana; ja hänen huoneensa olemme me, jos loppuun asti pidämme vahvana toivon rohkeuden ja kerskauksen. (Hepr. 3:6)
(CLV) Hb 3:6
Yet Christ, as a Son onover His •house—Whose house we/ are, that is, if we should be retaining the boldness and the glorying of the expectation confirmed unto the consummation.

Heillä oli vaarana luopua elävästä Jumalasta ja palata juutalaisiin muotomenoihin.
Katsokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta (Hepr. 3:12)
(CLV) Hb 3:12
|Beware, brethren, lest at some time there shall be in any one of you a wicked heart of unbelief, in •withdrawing from the living God.

Monet heistä olivat saaneet maistaa tulevan maailmanajan voimia ja päässeet Pyhän Hengen osallisuuteen, mutta vainojen tultua luopuneet. Heistä oli tullut niitä hedelmättömiä oksia, jotka karsittiin todellisesta Viinipuusta pois ja heitettiin tuleen (Joh. 15:6).

6:4. Sillä mahdotonta on niitä, jotka kerran ovat valistetut ja taivaallista lahjaa maistaneet ja Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet
6:5. ja maistaneet Jumalan hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia,
6:6. ja sitten ovat luopuneet – taas uudistaa parannukseen, he kun jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja häntä julki häpäisevät.
(Hepr. 6:4-6)

Me emme kuitenkaan ole Viinipuussa, vaan Kristuksen Hengellisessä ruumiissa /tästä tarkemmin/. Eikä elävän kehon jäseniä voi repäistä pois, koska koko ruumis silloin invalidisoituu! Meidät on itse Jumala sinetöinyt omaisuudekseen toisin kuin oli tuolloin heprealaisten kohdalla. Meidän valintamme Kristuksen ruumiin jäseneksi perustuu Jumalan omaan armovalintaan, jonka Hän on tehnyt jo ennen maailmanaikoja (2. Tim. 1:9). Pelastuksemme perustuu pelkkään Jumalan lahjoittamaan uskoon, eikä lainkaan omiin suorituksiimme (Ef. 2:8-9). Eikä mikään luotu eikä mikään voima voi meitä reväistä irti tästä jäsenyydestämme ja asemastamme (Room. 8:35-39).
Uskovan Israelin kohdalla oli toisin: ”Sillä jokaiselta, jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan; ja jolle on paljon uskottu, siltä sitä enemmän kysytään” (Luuk. 12:48).
Me kuitenkin olemme tänään elintärkeä ja orgaaninen osa itse Kristusta. Hänen ruumiinsa jäsenten pois-leikkaaminen vahingoittaisi Häntä itseään. Meidät Jumala on sinetöinyt (toisin kuin oli Viinipuun oksien kohdalla) Pyhällä Hengellä omikseen (2. Kor. 1:22). Kuinka kiitollisia meidän pitäisi ollakaan siitä, ettemme ole oksia tuossa Viinipuussa!

 

 

Paavalin ”kääntymyksen” esimerkki

 

Puhutaan usein siitä, miten entinen seurakunnan vainoaja kääntyi kristityksi. Puhutaan Paavalin kääntymisestä. Puhutaan Saulus Tarsolaisen uskoontulosta hänen kohdatessaan Kristuksen.

Mitä tuolloin sitten oikein tapahtui?
Mitä kääntymisellä raamatussa oikeastaan tarkoitetaan?
Onko lopulta mitenkään perusteltua puhua Paavalin kääntymisestä?
Oletko itse joutunut joskus tätä asiaa pohtimaan?

Kääntyä verbin takaa löytyy alkukielen epi strepho, jonka Konkordanttinen menetelmä purkaa morfeemeiksi ON-TURN, joka voitaisiin suomentaa esim. ”kääntyä ympäri” tai ”kääntyä takaisin”. Raamatussa ”kääntymisellä” tarkoitetaan ihmisen kääntymistä kohti Jumalaa. Termi kytkeytyy kuitenkin vahvasti Israelille suunnatun evankeliumin vaatimuksiin. ”Kääntyä” -verbi esiintyy Uudessa testamentissa 36 kertaa ja vain 3 kertaa Paavalilla; ja noissakin kohdin apostoli puhuu joko israelilaisista tai uskovien kääntymisestä käyttäytymisessään takaisin maailman ”alkeisvoimien” eli traditioiden puoleen (2. Kor. 3:16, Gal. 4:9; 1. Tess. 1:9).

Sisäistä kääntymystä näyttää kuitenkin edeltävän ihmisen tietoinen kääntyminen mielensä alueella.

Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois, että virvoituksen ajat tulisivat (Apt. 3:19)

Kyse näyttää kääntymisessä sittenkin olevan Israelille suunnatun Ympärileikkauksen evankeliumin vaatimuksesta, joka on osoitettu valitulle kansalle ja joka tulee kerran toteutumaan, kun Israelilla on siihen valmius.
Tämä kaikki oli totta ja voimassa Jumalan Helluntain talouskauden aikana, ja astuu taas voimaan Israelin kohdalla tulevalla Jumalan Vihan hallintokaudella.

Niin kuin ”parannus” (kreik. metanoea; AFTER-MIND, ”mielenmuutos”) tapahtuu aina mielen alueella, niin kääntyminen taas tapahtuu ihmisen sydämen, ”sisäisen ihmisen”, alueella.

mutta kun heidän (israelilaisten) sydämensä kääntyy Herran tykö, otetaan peite pois. (2. Kor. 3:16)

Mutta tänään, kun on siirrytty Jumalan Armon hallintokaudelle, pätevätkin toisenlaiset lainalaisuudet. Tänään ei Jumala tarjoa kansallista kutsuaan valitulle kansalleen, vaan kutsuu jo ennen maailmanaikoja valitsemansa ihmiset Kristuksen hengellisen seurakunnan jäseniksi (2. Tim. 1:9). Tänään valinta perustuu Jumalan omaan päätökseen, eikä kansanjoukkojen itsessään tekemään päätökseen!

Kuka sitten oli ensimmäisenä nykyisen Armon hallintokauden pelastettu?
Saulus Tarsolainen, joka sitten muuttui Paavaliksi!

Paavali oli ensimmäinen todistus, esimerkki ja ilmentymä Jumalan mielisuosion salatusta toiminnasta. Paavalin ”kääntymys” on myös esimerkki meille siitä, miten Jumalan armo oikeasti tänä päivänä toimii tuollaisessa tilanteessa.

Mutta sen tähden minä sain laupeuden, että Jeesus Kristus minussa ennen muita osoittaisi kaiken pitkämielisyytensä, esikuvaksi niille, jotka tulevat uskomaan häneen, itsellensä iankaikkiseksi elämäksi. (1. Tim. 1:16)
(CLV) 1Ti 1:16

But therefore was I shown mercy, that in me, the foremost, Jesus Christ should be displaying~ all His patience, for a pattern of •those who are |about to be believing on Him for life eonian.

Tästä samasta on myös kysymys, kun apostoli meitä opettaa /tästä tarkemmin/:
Olkaa minun seuraajiani, niin kuin minä olen Kristuksen seuraaja. (1. Kor. 11:1)
(CLV) 1Co 11:1
|Become~ imitators of me, according as I also am of Christ.

Myös Paavalin pelastuminen toimii meille mallina ja esimerkkinä siitä, miten Jumalan Armon pelastava ”käännytys-toiminnallisuus” tänään oikeasti toteutuu. Se ei mitenkään rakennu ihmisen omille ponnistuksille, vaan Jumalan omaan valintaan.

Paavali ei suinkaan tuolloin ”kääntynyt”.
Ei, vaan päin vastoin!
Hänhän osoitti täydellistä piittaamattomuutta ja kääntymättömyyttä puskiessaan kohti Damaskosta (Israelin ylipapiston täydet valtuudet mukanaan) vainoamaan ja vangitsemaan Jeesukseen uskovia. Mutta Jumalan armovalinnan hetki koitti hänen kohdallaan ylösnousseen Herran pysäytettyä hänet Damaskoksen porttien edustalle. Paavali lyötiin kerralla maahan, pysäytettiin kuin seinään. Hän ei ehtinyt edes kääntyä, vaan kulki sekä mielensä alueella että elämässään ja kiihkossaan 180 astetta väärään suuntaan. Tämä kaikki oli Jumalalla kuitenkin tiedossa ja suunnitelmissaan olemassa. Jumala oli valmistellut Paavalia tehtäväänsä jo hänen ”äitinsä kohdusta alkaen” (Gal. 1:15).
Näin se on lopulta meidänkin itse kunkin kohdalla. Jumala ottaa meidät ajallaan ”tietämättömyytemme tilasta” yhteyteensä. Aivan samoin kuin tapahtui Paavalin esimerkin kohdalla:

Mutta minä sain laupeuden, koska olin tehnyt sitä tietämättömänä (1. Tim. 1:1)

Jos Jerusalemin asukkailta olisi aikanaan kysytty: ”kuka olisi se viimeinen henkilö, joka voisi liittyä tuohon radikaaliin, Jeesuksen seuraajien joukkoon”? Niin voisi kuvitella, että heprealaisista heprealaisin, lakiin nähden vanhurskas, intoon nähden seurakunnan vainoaja ja Jerusalemissa laajasti tunnettu henkilö: Paavali olisi voinut saada mittavan äänisaaliin. Mutta näin Jumalan armo tuolloin yllätti ja tekee sitä tänäänkin. Ns. ”Uskoon-tulosta” on tänään lopultakin ihmisen osalta kyse ”sidotusta ratkaisuvallasta”. Toinen asia on tietysti se, miten uskova sen jälkeen rakentaa elämäänsä Kristuksen lahjoittaman perustuksen päälle.

Tämä Jumalan omaan viisauteen ja kaikkivaltiuteen perustuva ja ”inhimillisistä mielipiteistä” vapaa päätös sai lopulta aikaan sen, että ”pyhistä halvin” sai valtuutuksen kirjata meille tämän päivän ilosanoman: Ympärileikkaamattomuuden evankeliumin (Gal. 2:7).
Saulushan ei oikeasti ehtinyt muuttaa edes mieltään, saatikka kääntyä elävän Jumalan puoleen, kun Herra hänet nappasi omakseen.

Minulle, kaikista pyhistä halvimmalle, on annettu tämä armo: julistaa pakanoille evankeliumia Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta ja saattaa kaikille ilmeiseksi, mitä on sen salaisuuden taloudenhoito, joka ikuisista ajoista asti on ollut kätkettynä Jumalassa, kaiken Luojassa, että Jumalan moninainen viisaus seurakunnan kautta nyt tulisi taivaallisten hallitusten ja valtojen tietoon sen iankaikkisen aivoituksen mukaisesti, jonka hän oli säätänyt Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme (Ef. 3:8-11)

Niin, kyllä usko on ansioton Jumalan lahja. Myös uskon alkukohta ”kääntyminen” on Jumalan teko ja lahja, sillä kirjoitettu on, että “Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt” (Joh. 6:29). Eikä ihmisellä lopulta ole tässä asiassa valinnan valtaa, sillä kirjoitettu on, että ”te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät” (Joh. 15:16). Ja kun vielä on kirjoitettu, että ”usko ei ole joka miehen” (2. Tess. 3:2), niin on kaikki uskomisen vaatimukset ulkopuolisia kohtaan suljettu pois.
Mutta todellinen Evankeliumi on kuitenkin se, että Kristuksen hankkima sovitus tulee kerran –  Jumalan suunnitelman ja siihen liittyvän aikataulutuksen mukaisesti –  tavoittamaan kaikki  ja ”yhdistämään Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaissa ja mitä on maan päällä” (Ef. 1:10)!

 

Efesolaiskirje – luku 2:1-9

 

2:1. (Ja Jumala on eläviksi tehnyt) teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne,
2:2. joissa te ennen vaelsitte tämän maailman menon mukaan, ilmavallan hallitsijan, sen hengen hallitsijan, mukaan, joka nyt tekee työtään tottelemattomuuden lapsissa,
2:3. joiden joukossa mekin kaikki ennen vaelsimme lihamme himoissa, noudattaen lihan ja ajatusten mielitekoja, ja olimme luonnostamme vihan lapsia niin kuin muutkin;

CLV Eph 2:1 – Eph 2:4
1  And you, being dead to your offenses and sins,
2  in which once you -walked, in accord with the eon of this •world, in accord with the chief of the jurisdiction of the air, the spirit now •operating in the sons of •stubbornness
3  (among whom we/ also all behaved ourselves once in the lusts of our •flesh, doing the =will of the flesh and of the =comprehension, and were, in our nature, children of indignation, +even as the rest),

Alkutekstissä ei esiinny suluissa olevaa kohtaa.
”Teidät, jotka olette kuolleet loukkauksiinne ja synteihinne”; alkukieli käyttää tässä preesens-aikamuotoa ontas, eikä mennyttä aikamuotoa, kuten suomalainen käännös esittää. Paavali tarkoittaa tässä uskovien nykyistä asemaa Kristuksessa: ” Sillä jos me olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa” (Room. 6:5). ”Kristuksessa” saamme Pyhässä Hengessä periä eli lukea Hänen uhrikuolemansa – meidän loukkausten ja syntien tähden – omaksemme tosiasiana.
Silloin kun olimme ennen (jae 2) Kristuksen ”ulkopuolella”, niin olimme samassa asemassa kuin muutkin uskomattomat ihmiset: ilmavallan hallitsijan avoimessa vaikutuspiirissä.

Niin kaikki on lopultakin Jumalasta: Jumala on tehnyt. Hän on pelastanut meidät nykyisestä Pahasta maailmanajasta – ei meidän valintojemme tai saavutustemme mukaan – vaan ”oman tahtonsa päättämän mukaan”. Näin on, vaikka luulemmepa sitten itsestämme miten paljon tahansa, sillä ”kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään”. Ei yhden yhtäkään. Ja lahjana saavat pelastuksen.

2:4. mutta Jumala, joka on laupeudesta rikas, suuren rakkautensa tähden, jolla hän on meitä rakastanut,
(CLV) Eph 2:4
yet •God, being rich in mercy, because of His vast •love with which He loves us

Jumalan suuri rakkaus ei rajoitu vain menneeseen Poikansa uhriin, vaan Hän rakastaa (kreik. agapen). Teonsana on tässä preesens-muodossa, eikä menneessä, kerran tapahtuneessa perfektissä. Hän tahtoo meidän parastamme joka hetki elämässämme. Jumala on itsessään Rakkaus! Rakkaus on Jumala! Jumalan käsittämättömän suuri rakkaus alkoi toteutua meitä kohtaan jo kauan sitten, jo silloin kun olimme Hänen ”suunnittelupöydällään”. Jumalan rakkaus on joka hetki aktiivista Hänen lapsensa kestorakastamista! ”Niin Jumala rakasti/rakastaa (aoristi) maailmaa, että antoi/antaa (aoristi) ainosyntyisen Poikansa..”

Sitten Paavali siirtyy puhumaan pelastumisemme ulottuvuuksista, armon vaikutuksista.
Hän esittää sen tässä (jakeissa 5 ja 6) kolmesta eri näkökulmasta.
Kaikissa kohdin on kyse pelastumisesta Kristuksessa.
Kaikissa kohdin on kysymyksessä pelastumisessa ”yhdessä Hänen kanssaan”.

Kaikissa kohdin ei ole kyse vain uskon elämä alkamisesta vaan sen kehittymisessä läpi ihmisen elämän.
Kaikissa kohdin on kyse elämisestä Armon toiminta-alueella, Jumalan Armon hallintokauden lainalaisuuksien alaisuudessa.
Kaikissa näissä kohdin on kyse Jumalan lähestymisestä, Hänen ylitsevuotavasta suosiollisuudestaan, uusista armon vaikutuksien ja totuuksien virtaamisesta uskovan elämään.

2:5. on tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikoksiimme, 1)eläviksi Kristuksen kanssa – armosta te olette pelastetut –
(CLV) Eph 2:5
(we also being dead to the offenses and the lusts), vivifies us together in •Christ (in grace are you °saved~!)

Ensinnäkin.
Perinteinen käännös käyttää mennyttä aikamuotoa ”on tehnyt eläviksi”, vaikka alkukieli puhuu myös ajankohtaisesta, prosessinomaisesta (Hengen yhteyden kautta tapahtuvasta) yhdessä-elävöittämisestä Kristuksen kanssa. Verbin ”yhdessä-elävöittää” takaa löytyy alkutekstissä ilmaisu sune zoopoiezen, mikä aoristi-muotoisena tarkoittaa myös voimassaolevaa (faktiivista) tapahtumista. Konkordanttinen menetelmä jakaa em. ilmaisun morfeemeiksi [He-makeS-TOGETHER-LIVE] eli jotenkin ”Hän-tekee-yhteydessään-eläväksi”.
Paavali tarkoittaa tässä sitä, miten Kristuksen elämä (Jumalan antamana kasvuna) toteutuu uskovan kohdalla hänen koko elämänsä aikana. Näin Jumala tänään vaikuttaa Armonsa toiminta-alueella omissaan kasvua, kasvua Kristuksen mielen mukaiseen elämään. Jumala elävöittää meitä Kristuksessa, ”Sillä niin kuin Isällä on elämä itsessänsä, niin hän on antanut elämän myös Pojalle, niin että myös hänellä on elämä itsessänsä” (Joh. 5:26)


2:6. ja yhdessä hänen kanssaan 2)herättänyt ja yhdessä hänen kanssaan 3)asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa,
(CLV) Eph 2:6
and rouses us together and seats us together among the celestials, in Christ Jesus,

Toiseksi.
Isä Jumala on samalla herättänyt (kreik. sunEgeiren; [HE-TOGETHER-ROUSES]) meidät yhdessä Hänen kanssaan. Tässä ei puhuta ylösnousemuksesta, koska se on aina ruumiillista, vaan hengen ja mielen alueella tapahtuneesta heräämisestä. Heräämisestä Kristuksen todellisuuden tietoisuuteen. Tässä on kysymys Jumalan Hengen kautta lahjana tulevasta, yliluonnollisesta ”uskon aistista” tai uskon armolahjasta / tästä tarkemmin /. Tämä mielen aisti puuttuu taas ihmiseltä, joka ei ole Kristuksessa. Kristitty elää Jumalassa ikään kuin kuolemanunesta  Jumalan läsnäolon todellisuuteen herätettynä ja näin Kristus saattaa häntä valollaan ohjata (Ef. 5:14).

Kolmanneksi,
Isä Jumala on nyt meidät yhdessä Kristuksen kanssa asettanut (kreik. sunekathisen) taivaallisiin; siis sinne, missä Kristus tällä hetkellä myös fyysisesti on. Tämä on kirjaimellisesti totta Pyhässä Hengessä, jonka tehtävänä on kirkastaa Kristuksen rakkautta meitä kohtaan. Tämä kolmaskin verbi on alkutekstissä ns. aoristi-muodossa ja Konkordanttinen menetelmä kääntääkin siten sen preesenssissä. Tämä on Jumalan lapsen pyhä, vanhurskas ja horjumaton asema ja kasvupaikka tänään Hengessä. Keho, ruumis saa vielä odottaa lunastustaan – meidän henkemme lunastus taas on vankkumatonta totta joka hetki Kristuksessa!


2:7. osoittaakseen tulevina maailmanaikoina armonsa ylenpalttista runsautta, hyvyydessään meitä kohtaan Kristuksessa Jeesuksessa.
2:8. Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja
2:9. ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.

CLV Eph 2:4 – Eph 2:9
4  yet •God, being rich in mercy, because of His vast •love with which He loves us
5  (we also being dead to the offenses and the lusts), vivifies us together in •Christ (in grace are you °saved~!)
6  and rouses us together and seats us together among the celestials, in Christ Jesus,
7  that, in the oncoming~ eons, He should be displaying~ the |transcendent riches of His •grace in His kindness onto us in Christ Jesus.
For in grace, through faith, are you °saved~, and this is not out of you; it is God’s approach present,
9  not o of works, lest anyone should be boasting~.

Kaikki se, mitä uskovalle on tähän mennessä tapahtunut, valmistaa meitä (Ylösnousemuksemme jälkeisiin) valtaviin siunauksiin tulevina maailmanaikoina (kreik. en tois aiOsin tois eperchomenois). Se on jotain sellaista Jumalan hyvyyden ja rakkauden kokemista, mitä nyt on vaikea kuvata ja ehkä kuvitellakaan. Noita (tulevien maailmanaikojen) universaaleja, ylimaallisia siunauksia ja tehtäviä varten meitä täällä juuri valmistellaan!

Lopultakin pelastumisemme tänään tapahtuu 100-prosenttisesti armosta uskon kautta. Tämä on Paavalin evankeliumin ydinsanoma. Tänään elämme uskossa, emmekä näkemisessä tai havaitsemisessa. Israelille annettiin/annetaan myös ihmeitä ja merkkejä, mutta se on heidän kansallinen tiensä. Pelastumisemme perustuu Jumalan itsensä omassa mielessään tekemään päätökseen. Armo tarkoittaa juuri tätä. Pelastuminen – uskon lahjan saamisen kautta – vie ihmisen Jumalan armon toiminta-alueelle. Kaikki kristityn elämä ja kasvu Kristuksessa tapahtuu tällä Jumalan armon (suosiollisuuden) hallinta-alueella.

p.s.

Itselleni Jumala avasi aikoinaan uskon ja ymmärryksen ilmaiseen, yksistään Jumalan armoon (mielisuosioon) perustuvaan, kelvollisuuteen Kristuksessa Jeesuksessa juuri näiden jakeiden 8 ja 9 kautta. Sana avautui, tuli eläväksi todellisuudeksi, Hengen vaikutuksesta ja tämän tekstikohdan mietiskelyn kautta!

 

 

Usko, toivo ja rakkaus – nämä kolme

 

Mitä Paavali mahtoi tarkoittaa opettaessaan aikanaan korinttolaisia Jumalan armolahjoista? Mihin armolahjoja oikein tarvitaan? Miten ne ilmenevät? Voiko niitä luetteloida ja listata tiettyyn arvojärjestykseen? Keille ne oli tarkoitettu? Oliko osa niistä tuolloin tilapäiseen käyttöön tarkoitettuja ja mitkä niistä jäivät pysyviksi: myös meidän aikaamme ja uskonelämäämme koskeviksi?

Mitä armolahjoilla oikein tarkoitetaan? Alkukielen sana armolahjalle on charisma, minkä Konkordanttinen menetelmä ilmoittaa morfeemeiksi purettuna [JOY-effect], riemukkaan armon vaikutusta tai Jumalan suosiollisuuden vaikutusta. Tämän vanhan kreikan sanan juuren muodostaa char, mikä osoittaa sen olevan vahvaa sukua armolle charis [JOY], ilolle chara [JOY] ja kiittämiselle eucharisteo [WELL-JOY].

Itse asiassa ”armolahja” näyttää tarkoittavan Jumalan armon, Hänen rakkautensa ja riemullisen suosiollisuutensa vaikutusta uskoviinsa. Sanana charisma esiintyy 16 kertaa Uudessa testamentissa, jossa Paavalin kirjeissä peräti 15 kertaa.

Armon vaikutukset näyttävät tapahtuvan hengellisen elämän alueella (Room. 1:11).
Ne näyttävät todentuvan ensin uskovien osalle, mutta myöhemmin – aikakausien täyttymyksessä – laajentuvan koskemaan kaikkia ihmisiä vanhurskauttavana (Kristuksessa kelvollisiksi julistavana) vaikutuksena (Room. 5:16-18).
Armon vaikutukset näyttävät myös moni-ilmeisiltä (1. Kor. 12:4).

Kun Paavali kirjoitti ensimmäisen kirjeensä Korinttolaisille, niin elettiin vuoden 53-54 aikoja. Seurakunnalla ei siis vielä tuolloin ollut kirjallista ilmoitusta ohjenuoranaan.  Kyseessä oli yksi apostolin varhaisimmista kirjeistä. Seurakunta oli tuolloin nuori (”sanan maitoa” juova) ja Jumalan Hengen ja armon vaikutukset esiintyivät monella tapaa uskovien kautta. Jumalan kirjallisen ilmoituksen täyttyminen oli vielä edessäpäin; se koki täyttymyksensä vasta noin 10 vuotta myöhemmin Paavalin kirjoittaessa viimeiset opetuskirjeensä Rooman vankeudesta seurakunnille.

Siksipä noilla Korintolaisiskirjeen 14. luvussa luetelluilla armolahjoilla oli tuolloin paikkansa. Elettiin ns. Siirtymäkauden hallinnon aikaa /tästä tarkemmin/ , jolloin Pietarin julistama Ympärileikkauksen evankeliumi Israelille alkoi väistyä taka-alalle Paavalin Ympärileikkaamattomuuden evankeliumin murtautuessa samalla esiin ilosanomaksi kansoille. Armolahjat oli tarkoitettu seurakunnan rakentamiseksi. Armolahjat toteutuivat tuolloin puheiden kautta seurakunnan kokoontumisten yhteydessä sen rakentamiseksi. Kielillä puhumisen Paavali nimitti vähäisimmäksi armolahjaksi – vähäisimmäksi nimenomaan seurakunnan rakentamisen näkökulmasta – koska se toimi henkilökohtaisella (mutta tietenkin myös tarpeellisella) tasolla.

Kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa: millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää; kaikki tapahtukoon rakennukseksi (1. Kor. 14:26)

Tuollaiseen ”lihan kautta tapahtuvaan” julistukseen liittyi tietenkin kypsymättömyyttä ja epävarmuutta. Kypsymättömyyttä siinä mielessä, että ilmoitettavan tiedon sisältö oli vielä puutteellista: siitä puuttui myöhemmin ylösnousseen Herran Paavalille ilmestysten kautta antama loppuosuus. Tämä tuli ilmi vasta kun oli siirrytty nykyiselle Jumalan Armon hallintokaudella, jolloin Jumalan kirjallinen ilmoitus summautui täyteen /tästä tarkemmin/.

Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista. Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista. (1. Kor:13:9-10)
CLV 1Co 13:9 – 1Co 13:10
For out of an instalment are we knowing, and out of an instalment are we prophesying.
Now whenever •maturity may be coming, •that which is out of an instalment shall be |discarded.

Paavali tarkoittaa tässä vajavaisuudella sitä, että seurakunnalle tiedon sanojen ja profetoinnin kautta tulevan ilmoituksen olleen tuolloin tilapäistä, osittaista ja sitä, että nämä (kuin muutkin luvussa mainitut armolahjat) tulevat vaikenemaan, kun kirjallinen ilmoitus tulee saavuttamaan täyteytensä. Tämän täyttymyksen, vielä korinttolaisiltakin tuolloin salatun Armon evankeliumin koko sisällön, hän sitten välittää meille noissa ns. vankeus- tai täyttymyskirjeissään.

jonka palvelijaksi minä olen tullut Jumalan armotalouden mukaan, joka minulle on annettu teitä varten, täydellisesti julistaakseni Jumalan sanan, sen salaisuuden, joka on ollut kätkettynä ikuisista ajoista ja polvesta polveen, mutta joka nyt on ilmoitettu hänen pyhillensä, (Kol. 1:25-26)
CLV Col 1:25 – Col 1:26
of which I/ became~ a dispenser, in accord with the administration of •God, •which is |granted to me iofor you, to complete the word of God
the secret •which |has been concealed~ from the eons and from the generations, yet now was made manifest to His •saints,

Puheiden kautta julistettavan tiedon epävarmuutta pyrittiin tuolloin kyllä minimoimaan Paavalin säätämällä ”laatujärjestelmällä”:
Profeetoista saakoon kaksi tai kolme puhua, ja muut arvostelkoot; mutta jos joku toinen siinä istuva saa ilmestyksen, vaietkoon ensimmäinen. (1. Kor. 14:29-30)

Kun sitten Jumalan kirjallinen ilmoitus summautui Paavalin viimeisten kirjeiden myötä täyteen, niin väliaikaiset (ns. Siirtymäkauden hallinnon kestävät) armolahjat lakkasivat toimimasta seurakunnan rakentamisessa:
Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista. (1. Kor. 13:10)
(CLV) 1Co 13:10
Now whenever •maturity may be coming, •that which is out of an instalment shall be |discarded.

ja siis nämä kolme – seurakunnalle (Kristuksen ruumiille) osoitetut hengelliset armolahjat – jäävät voimaan:

Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus

Paavali tässä vielä korostaa, että nimenomaan näistä kolmesta armolahjasta on siis kysymys.

Se, että tämä apostolin ilmoitus ei koske jotain vielä tulevaa, ylösnousemuksen jälkeistä aikaa, kun on jo siirrytty uskosta näkemiseen, osoittaa tietenkin se, että edelleen uskoa tarvitaan ja että toivoa tarvitaan. Kyllä Paavali tässä selvästikin viittaa tulevaan ja täydentyvään ilmoitukseen; viittaa tulevaan uskossa vaeltamisen aikaan, jolloin me “vaellamme uskossa emmekä näkemisessä”.

Kristuksen sana meille löytyy tänään kirjoitettuna raamatusta ja sieltä Paavalin evankeliumin kautta. Tämä sana vaikuttaa meissä armolahjana Kristuksen uskoa.

Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta (Room. 10:17).
(CLV) Ro 10:17
Consequently, •faith is out of tidings, yet the tidings through a declaration of Christ.

Siis tänään Kristuksen meille osoittama ilmoitus toimii uskon lähteenä.

Toivo (tai sanatarkemmin ”odotus”) on ”uskon veli” ja se osoittaa uskovalle sen tulevan osoitteen, johon hän on menossa. Tämä tulee meille tänään ainoastaan Paavalin evankeliumin ja Hengen lahjoittaman viisauden ja ilmestyksen kautta. Tämä toivohan on meillä eri kuin mitä Israelin kohdalle on luvattu.

anoen, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan ja valaisisi teidän sydämenne silmät, että tietäisitte, mikä on se toivo, johon hän on teidät kutsunut (Ef. 1:17)

Rakkaudessa, Jumalan armon vaikuttaman Kristuksen rakkauden tuntemisessa, saamme sisäisen ihmisemme puolesta kasvaa ja vahvistua Pyhän Hengen kautta. Rakkauden armonvaikuttavuus on armolahjoista suurin (1. Kor. 13:13). Tätä voimaa ja vahvistusta Paavalikin esimerkinomaisesti tahtoo meidän anovan.

Sen tähden minä notkistan polveni Isän edessä, josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä, että kirkkautensa runsauden mukaisesti antaisi teidän, sisällisen ihmisenne puolesta, voimassa vahvistua hänen Henkensä kautta ja Kristuksen asua uskon kautta teidän sydämissänne, niin että te, rakkauteen juurtuneina ja perustuneina, voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on, ja oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä; että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä. (Ef. 3:14-19)

Toki Jumala voi henkilökohtaisella tasolla ja elämän eri vaiheissa käyttää yksilöllisiäkin tapoja valittujaan kohtaan. Näin on itsenikin kohdalla aikoinaan ja useasti käynyt. Silloin nämä profetiat ovat kuitenkin henkilökohtaisia, mutta tarpeellisia ja liittyvät usein ns. hengelliseen alaikäisyyteen. Jumala kuitenkin armossaan ohjaa meitä totuuden sanansa ja Henkensä kautta kasvamaan uskossamme täysi-ikäisyyteen. Tälle täysi-ikäisyydelle on tunnusomaista se, että uskova ei ole enää sidottu erilaisiin opinsuuntiin, vaan voi kasvaa Jumalan antamaa kasvua omana itsenään ja sillä paikalla, jonka Jumalan Henki on hänen kohdalleen osoittanut (Ef. 4:11-15)!
Emmekö me tänään, kun kokoonnumme esim. raamattupiireissä tutkimaan Jumalan sanaa, tukeudu juuri siihen mikä meille on kirjoitettu, kun tiedämme sen olevan totta ja täydellistä (Kol. 1:25). Tämä sana toimii ikään kuin Pyhän Hengen työkaluna Kristuksen hengellisen ruumiin rakentamisessa. Usko, toivo ja rakkaus ovat puhtaasti hengellisiä armolahjoja, Jumalan armon, suosiollisuuden ja rakkauden vaikutuksia meissä Hänen Henkensä kautta.

Niin kuin Jumalan ilmoitus tämän päivän ihmiselle oli Paavalin lähetystyön alussa puutteellista, ”alamittaista” (kreik. mepios), niin se vähitellen täydentyi Paavalin viimeisiin kirjeisiin tultaessa ”täysimittaiseksi” (kreik. teleion). Sama koski myös Jumalan armolahjoja, Jumalan mielisuosion aikaansaamia vaikutuksia. Ilmoituksen täyttyessä myös ns. alkuseurakunnan rakentamiseksi annetut armolahjat saivat väistyä seurakunnan rakentamisessa ilmoituksen täyttyessä. Tänään Jumalan Henki vaikuttaa uskoa, toivoa ja rakkautta sen Armon evankeliumin kautta, joka meille on apostoli Paavalin kautta tiettäväksi tehty. Näistä Jumalan rakkaus asettuu kaiken yläpuolelle, kaiken peittäväksi (1. Kor. 13:7). Ja tämä Kristuksen rakkaus asettuu myös kaiken tietämisen yläpuolelle (Ef. 3:19)!

 

Usko tulee kuulemisesta, mutta ..

 

Usko (kreik. pistis) on aivan keskeinen raamatun käsite. Se näyttää olevan ikään kuin väline, jonka kautta voidaan olla yhteydessä Jumalaan. Kun kerran Jumala raamatun mukaan on Henki ja siten näkymätön, niin eikö uskon täydy siten liittyä jotenkin näkymättömään, ei havaittavaan. Se näyttää olevan vastakohta näkemiselle. Vaikuttaa siltä, että se on ihmisen hengen ja Jumalan Hengen yhteyttä. Raamattu puhuukin Jumalan Hengestä myös Uskon Henkenä. Ja uskonhan pitää kiinnittyä siihen, mikä on Kirjoitettu ja vielä tarkemmin mitä meille (kansojen ihmisille) on kirjoitettu. Itse ylösnoussut Herra valitsi tähän tehtävään Paavalin, jonka kautta Hän välitti meille aivan erityisen Ilmoituksen, sen evankeliumin, joka on voimassa tänään ja osoitettuna meille.

Mutta uskoa Kristukseen Jeesukseen ei näytä kuitenkaan esiintyvän maailmanlaajuisesti kovinkaan runsaasti. Kun vielä raamattu toteaa, että tätä Jumalan vaikuttamaa uskoa ei jaetakaan tänään kaikille:
usko ei ole joka miehen (2. Tess. 3.2), niin muun ihmiskunnan osalta pelastuksen vastaanotto täytyy tapahtua myöhemmin ja näkemisen kautta /tästä tarkemmin/. Jumala on viisaudessaan nähnyt ”saarnauttamansa ristin hullutuksen sanoman” kautta kuitenkin pelastaa ne, jotka uskovat ja tämä sana rististä meille tarjotaan Paavalin kirjeiden kautta.

Raamattu määrittelee uskon seuraavasti.

Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. (Hepr. 11:1)
(CLV) Hb 11:1
Now faith is an assumption of what is being =expected~, a conviction concerning matters which are not being observed~;

Ensinnäkin usko on lujaa luottamista siihen, mitä ”toivotaan” tai tarkemmin mitä odotetaan (kreik. elpizo).
Usko pohjaa siis vankkaan odotukseen siitä, mitä Kirjoitukset ovat luvanneet uskovan osalle toteutuvaksi.
Usko on lujaa luottamista siihen, että tulevaisuudessa tämä kuolevaisuus saa pukeutua kuolemattomuuteen (1. Kor. 15:53).
Usko on vankkaa luottamusta siihen maapallon ulkopuolisiin (=taivaallisiin) siunauksiin ja tehtäviin, mitkä Paavalin evankeliumin kautta on meille (toisin kuin Israelille) luvattu (Ef. 1:3).
Usko kääntää silmänsä näkyvistä, lyhytkestoisista asioista ja kiinnittää katseensa tuleviin pitkäkestoisiin lupauksiin (2. Kor. 4:18).
Usko kykenee näkemään myös sen, miten Jumalan rakkaus tulee lopulta tavoittamaan kaikki ihmiset (Tiit. 2:10; Room. 5:18; 1. Kor. 15:22)!

Toiseksi usko ojentautuu tähän hetkeen. Se katsoo näkymättömiä.
Usko luottaa Jumalan näkymättömän todellisuuden läsnäoloon (Room. 1:20).
Usko tarkoittaa luottamista siihen, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat (Room. 8:28).
Usko pitää näkymätöntä ”maailmaa” yhtä todellisena ja läsnäolevana kuin mitä näkyväkin maailma on (Kol. 1:5).

Meillä suomalaisilla on tapana puhua ”uskoon tulemisesta”. Itsekin olen tätä ilmausta monesti käyttänyt ja sehän kuitenkin kertoo sen, että ihminen on saanut henkilökohtaisella tavalla – uskon kautta – oppia tuntemaan Jumalan. Sitten puhutaan myös ”uskon ratkaisusta”, jolla viitataan henkilökohtaiseen tahdonratkaisuun ottaa Kristus vastaan pelastajanaan. Nämä ovat mielestäni ymmärrettäviä, inhimillisiä tapoja sanoittaa kokemuksia, joissa ihminen on voinut astua Jumalan todellisuuden ”maailmaan”.

Mutta uskopa onkin lopulta Jumalan teko. Se lähtee Jumalasta ja perustuu Jumalan kauan sitten tekemään armovalintaan (2. Tim. 1:9).

Jeesus vastasi ja sanoi heille: “Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt”. (Joh. 6:29)

Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. (Ef. 2:8-9)

Siispä uskovalla ei voi olla mitään syytä ylpeilyyn eikä myös mitään syytä käytöksellään ”vaatia” muita uskomaan – vaan päinvastoin kiitollisuuteen. Kun uskova lankeaa pois armosta, niin hän itse asiassa lakkaa luottamasta Herraan ja ”missaa” tässä kohdin uskon. Uskova alkaa rakentamaan pelastustaan tuolloin oman itsensä varaan! Hän syyllistyy loukkauksen syntiin Jumalaa kohtaan (Joh. 16:9) /tästä tarkemmin/.

Ihminen ei siis voi itse hankkia omilla teollaan ja ponnisteluillaan itselleen pelastavaa uskoa. Se annetaan hänelle Pyhän Hengen kautta lahjana.

Mutta – saatuaan uskon lahjan – hän voi itse vaikuttaa siihen, miten hän voi uskossaan kasvaa ja vahvistua. Seuraavat Kol. 2:7 ja 2: Kor. 10:15 kohdat esittävät alkukielessä teonsanat ns. middle -pääluokassa. Tämä tarkoittaa sitä, että uskossa kasvaminen tapahtuu yhteisvaikutuksessa Kristuksen ja Hänen ruumiinsa jäsenen välillä. Tämä on sama asia kuin pyhitys. Tämä on Kristuksen täyteyden täysi-ikäisyyteen kasvamista ja vielä siitäkin eteen päin. Tämä on hengellistä juurtumista Kristukseen.

vaeltakaa hänessä, juurtuneina häneen ja hänessä rakentuen ja uskossa vahvistuen, niin kuin teille on opetettu; ja olkoon teidän kiitoksenne ylitsevuotavainen. (Kol. 2:7)
(CLV) Col 2:7
having been rooted~ and being built~ up in Him, and being confirmed~ in the faith according as you were taught, superabounding in it iwith thanksgiving.

mutta meillä on se toivo, että teidän uskonne lisääntyessä me oman vaikutusalamme mukaan kasvamme teidän keskuudessanne (2. Kor. 10:15)
(CLV) 2Co 10:15
not boasting~ io •immeasurably in others’ toils, yet having the expectation, your faith growing~, to be magnified among you io superabundantly, according to our •range,

Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta. (Room. 10:17)
(CLV) Ro 10:17
Consequently, faith is out of tidings, yet the tidings through a declaration of Christ.

Näin apostoli taas määrittää mielestäni hyvin ”uskoon tulon” ja siinä kasvamisen.
Lopulta ei olekaan kysymys siitä, että ihminen ”tulee uskoon” (itse asiassa tätä sanaparia ei löydy ollenkaan alkutekstistä) vaan, että usko tulee ihmiseen. Pelastava usko tulee siis ihmisen ulkopuolelta.
Usko tulee ylösnousseelta Herralta. Siksipä Paavalin evankeliumissa monissa kohdin puhutaankin Kristuksen uskosta (Room. 3:26; Gal. 2:16; Fil. 3:9).
Usko tulee Kristuksen sanan kuulemisen kautta. Tarkemmin usko tulee edellä Kristuksen puheen, Kristuksen ilmoituksen kautta. Alkutekstistä löytyy tässä termin ”sanan” kautta ilmaisu rhema, jonka Konkordanttinen menetelmä purkaa morfeemeiksi [GUSH-effect]. Tämä ilmaisee mielestäni myös kristityn kasvamisen tapaa, joka toteutuu ”annoksittain” Kristuksen sisäisen puheen vaikuttamana Pyhässä Hengessä.

Paavali tarkoittaa Kristuksen sanalla tai puheella nimenomaan sitä evankeliumia, jonka ylösnoussut Herra on hänelle ilmoittanut meille välitettäväksi. Yleisistä käännöksistä tämä on usein jätetty pois (ikään kuin olisi vain yksi yleinen, ”pötköytetty” evankeliumi), mutta alkuteksti puhuu monissa kohdin määrätyssä muodossa tästä tai siitä evankeliumista, jonka julistajaksi Paavali on asetettu. Esimerkiksi

pysytte samassa hengessä ja yksimielisinä taistelette minun kanssani evankeliumin uskon puolesta, (Fil. 1:27)
(CLV) Php 1:27

that you are standing firm in one spirit, one soul, competing together in the faith of the evangel,

”Kuuleminen” tarkoittaa tietenkin sisäistä kuulemista, Kirjoitusten kuulemista Hengen ilmoituksen ja vahvistuksen kautta (Apt. 17:11). Kyse on Jumalan opetuksesta (Joh. 6:45). Kyse on Jumalan armon tuntemisesta totuuden sanan kautta (Kol. 1:6).

Usko on osapuolten välistä luottamusta, niin myös luottamusta Jumalan ja ihmisen välillä. Ihmisen usko voi tarttua Kristuksen tarjoamaan uskoon ja alkaa vahvistua siinä vuorovaikutteisella tavalla. Kun Jumalan luottamus ihmistä kohtaan kasvaa niin samalla myös ihmisen luottamus Jumalaan vahvistuu. Raamattu puhuu meille, miten ihmisen epäuskoinen luottamus voi kasvaa ja vahvistua Jumalan yhteydessä.

Jumalan lupausta hän (Aabraham) ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle (Room. 4:20)

Ihmisen oma usko (tai uskottelu) on kuitenkin lopulta heikkoa ja epävarmuuteen perustuvaa. Niin se näytti olleen myös itse Aabrahamilla, jota myös uskon isäksi mainitaan. Inhimillisen uskomus katsoo toivoon, johon kuitenkin aina liittyy subjektiivisuutta ja epävarmuutta. Kristuksen usko on raamatun mukaan varmaa ja lujaa luottamusta siihen, mitä Jumala on luvannut niin, että siihen liittyy (epävarman toivon) sijasta luottavainen odotus – kuten Aabrahamilla oli. Tämän Hän vahvistaa meille tänään armon ja totuuden sanallaan Uskon Hengen kautta. Tämä Jumalan lahjoittama usko ja sen vahvistuminen tulee Hänen totuuden sanastaan: siitä voimassa olevasta Armon evankeliumista, joka apostoli Paavalin kautta on meille osoitettu. Tämä usko on myös yksi niistä kolmesta armolahjasta (armon vaikutuksesta), jotka ovat jääneet (pysyneet) voimassaolevina vaikuttajina nykyisen seurakunnan rakentamisessa (1. Kor. 13:13; Ef. 4:12).

 

WP2Social Auto Publish Powered By : XYZScripts.com

Ota yhteyttä