Jumalan hyvyys vetää ”parannukseen”

 

Puhutaan paljon siitä, että ihmisen on tehtävä parannus. Puhutaan paljon siitä, että on tehtävä parannus ja uskottava evankeliumi. Puhutaan paljon siitä, että juuri näin on ihmisellä mahdollisuus pelastua: pelastua ”ikuisen kadotuksen” uhan alta – pelastua ”iankaikkiseen” elämään.
Mutta mitä itse asiassa Kirjoitukset ”parannuksella” tarkoittavat?
Onko ”parannus” sittenkään ihmisen itsensä aikaan saamaa elämäntapamuutosta niin kuin se usein ikään kuin vaatimuksena esitetään?
Vai onko ”parannuksen” syynä ja lähteenä sittenkin Jumala ja Hänen hyväntahtoisuutensa?

Paavali kirjoittaa tästä roomalaiskirjeessään:

Vai halveksitko hänen hyvyytensä ja kärsivällisyytensä ja pitkämielisyytensä runsautta, etkä tiedä, että Jumalan hyvyys vetää sinua parannukseen? (Room. 2:4)

(CLV) Ro 2:4
Or are you despising the riches of His •kindness and •forbearance and •patience, being ignorant that the kindness of •God is leading you ioto repentance?

”Parannus” käännössanan takaa löytyy vanhan kreikan metanoia, mikä tarkoittaakin mielen alueella tapahtuvaa muuttumista. Suomen kielellä voidaan puhua mielenmuutoksesta. Voidaan puhua sellaisesta ihmisen mielessä tapahtuvasta oppimisen muutosprosessista, jossa uskovan ihmisen mieli muuttuu Kristuksen mielen kaltaisuuteen. Puhutaan ihmisen eliniän kestävästä tapahtumasarjasta, jossa Jumala vaikuttaa Henkensä ja Armonsa evankeliumin kautta yhteistyössä ihmisen kanssa kasvua uuden ihmisen kaltaisuuteen.
(Mieli on ymmärrettävissä yksilön sisäisenä, henkisenä olemuksena, jossa hänen ajatuksensa, tunteensa ja tietoisuutensa ilmenevät)

”Parannus” on mielestäni huono käännös termille ”metanoia”, koska se helposti antaa kuvan siitä, että ihmisen itse olisi parannettava elämänsä Jumalalle kelpaavaksi. Eikä tällä mielenmuutosta kuvaavalla nominilla ole alkukielessä yhteyttä myöskään ”kääntymisen” (kreik. strepho) kanssa, joita molempia termejä myös joskus synonyymeinä pidetään. Kääntyminen esiintyy nimenomaan Ympärileikkauksen evankeliumissa ja sillä kehotetaan (hengellisessä mielessä) ihmisiä ja kansaa nöyrtymään elävän Jumalan edessä saavuttaakseen pääsyn tulevaan Kuningaskuntaan /Matt_18:3-4/. Ympärileikkaamattomuuden evankeliumissa (Paavalin evankeliumissa) pelastuminen taas tapahtuu Jumalan mielisuosiossaan tekemän päätöksen mukaan, eikä ihmisen oman valinnan tai kääntymisen mukaan /tästä tarkemmin/.

Etkö tiedä? Paavali kysyy tässä jakeessa meiltä: tiedämmekö tämän?
Tiedämmekö, että kyse on tässä yksinomaan Jumalan hyvyyden tai hyväntahtoisuuden (kreik. chretotes), Hänen ”kärsivällisyytensä” tai tarkemmin pidättyväisyytensä (kreik. anoche) ja Hänen pitkämielisyytensä (kreik. makrothumia) runsaudesta.

Tässä on vain luotettava yksin Jumalaan ja Hänen hyvyyteensä runsauteen. Luotettava Kristuksen Hengen vaikutukseen yhdessä oman henkemme ja mielemme kanssa. Jumalan armo valmentaa meitä – Hänen Armonsa hallinnan alla eläviä ihmisiä – valmennettavia!

Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille
ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa,
odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä, (Tiit. 2:11-13)

CLV Tit 2:11 – Tit 2:13
11  For the saving grace of •God made its advent to all =humanity,
12  training us that, -disowning~ •irreverence and •worldly desires, we should be living sanely and justly and devoutly in the current eon,
13  anticipating~ •that happy expectation, +even the advent of the glory of the great God and our Saviour Jesus Christ,

 

Jumalan Armon hallinto kasvattaa tai paremminkin valmentaa (kreik. paideuousa) ihmistä. Uskovan ihmisen rooli on vuorovaikutteinen Armon toiminnallisuuden vaikutuspiirissä, Jumalan Armon hallinnassa. Teonsana ”valmentaa” on alkukielessä ns. middle-pääluokassa, mikä tarkoittaa sitä, että uskovalla, siis valmennettavalla, on myös keskeinen rooli siinä, miten Kristuksen elämä hänessä kehittyy. Middle -pääluokan verbi kuvaa siis myös refleksiivisyyttä, koska se ilmaisee vuorovaikutussuhteen tekijän (Jumalan) ja sen kohteen (ihmisen) välillä.

Kun ”parannuksen tekemisellä” annetaan ymmärtää sen tarkoittavan synnin poispanemista tai muuta sen kaltaista ihmistoimintaa, jolla saadaan uskonnollista, ulkoista ilmettä ja ihmisen omaa kyvykkyyttä esiin, niin ollaan täysin hakoteillä. Fokuksen ei pitäisi olla ”synnin poispanemisessa” (sillä se pantiin pois Kristuksen uhrin kautta ristin alttarilla), vaan uudessa elämässä Kristuksessa Jeesuksessa. Tämän kaltaisesta – synnin pois panemisen ponnisteluiden –  tarjonnasta ei ole tänään puutetta. Päin vastoin.

Ihmisen lihallisesta mielestä nousee tämänkaltaisia hurskailta ja jumalisilta näyttäviä tapoja ja jumalanpalvelusmenettelyjä, mutta ne kaikki ovat kuitenkin lopulta Jumalan edessä arvottomia. Ihmisen omista pinnistelyistä ja ponnisteluista lähtevät lihan teot eivät tule kestämään Kristuksen palkkio-tuomioistuimen edessä, vaan ne ”palavat” arvottomina ja kelvottomina pois /tästä tarkemmin/.

Kyse on lopultakin Jumalan hyväntahtoisuudesta ja voimasta – ei ihmisen Jumalalle kelpaavasta hyvyydestä, koska sitä ei kerta kaikkiaan ihmisellä ole, sillä ”kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään.” (Room. 3:12)

Meidän syntiemme kanssa kamppailevien ja ristin tiellä kulkevien kannattaisi myöntää oman tilanteemme mahdottomuus Jumalan edessä. Liha ei mitään hyödytä. Jumala näkee meidän vanhan ihmisemme tänään Kristuksen kanssa ristiinnaulittuna! Ristin kantaminen ei tänään hyödytä. Risti on kerran kannettu – 2000 vuotta sitten – ja sille on Kristuksen kanssa myös meidät ripustettu. Tämän Kristuksen kanssa ja Kristuksessa tapahtunut lihamme häpeäkuolema on myös uuden elämän alku, elämän Kristuksen kanssa ja Kristuksessa. Meidän ristin kantajien tulisi kasvaa enemmän luottamaan Kristukseen ja kasvamaan Hänen ristinsä kannettavaksi, sillä tämä muodostaa Jeesuksen uskon perustan.

Tänään on hyvä yhtyä Paavalin esimerkkiä antavaan kehotukseen.

Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni. (Gal. 2: 19-20)

 

Jumalan hyvyyden ja hyväntahtoisuuden tunteminen – ja kasvaminen siinä – on avain myös mielemme uudistuksessa: sen muuttumisessa vähitellen Kristuksen mielen kaltaisuuteen. Ns. uskoontulo on sittenkin vasta lähtöpiste sille, että Jumala voi alkaa hyvyydessään ja rakkaudessaan kasvattamaan omaa lastaan sisäisesti Kristuksen mielen kaltaisuuteen.